30.7.16

Ei mitään Pokémon GO:ta


Hiippailemme öiseen aikaan urbaaneissa kohteissa ja varomme, ettei kukaan huomaa puuhiamme. Kuljemme kymmeniä kilometrejä välillä hyvinkin vaikeakulkuisessa maastossa, kaukana sivilisaatiosta. Tällä viikolla laskeuduimme kiviseen luolaan kaninkoloa muistuttavasta aukosta ja ryömimme useita metrejä maan sisään otsalampun valossa. Löydämme aarteita, jotka on piilotettu näkyville - aarteita, joiden ohi sinäkin olet todennäköisesti kulkenut autuaan tietämättömänä.

Olemme geokätköilijöitä. Geocachingissa etsitään GPS:n avulla muiden kätköilijöiden piilottamia kätköjä eli cacheja. Geocaching alkoi vuonna 2000 kun GPS:stä poistettiin siviilihäirintä, mikä mahdollisti sen, että signaalin tarkkuus parantui ja kohteille voitiin antaa tarkat koordinaatit. Satelliittipaikannuksella siis etsitään annetuista koordinaateista erilaisia rasioita, jotka sisältävät aina lokikirjan, johon etsijät merkitsevät käyntinsä. Maailmassa on yli kaksi miljoonaa kätköä ja niitä on kätketty ympäri maailmaa. Jos olet helposti koukkuun jäävä tai kovin kilpailunhaluinen, saatat pian rakentaa koko elämäsi tämän harrastuksen ympärille.

Yleisimmin kätköt ovat yllä olevan kuvan kaltaisia pakaste- tms. rasioita tai esim. filmipurkkeja, jotka on piilotettu maastoon. Jos minulta kysytään niin tällaiset kätköt ovat todella tylsiä ja kätköilyn parasta antia ovat ne kätköt, joiden eteen on todella nähty vaivaa. Sellaisia ovat tietenkin ne pakasterasiat, jotka on piilotettu jonnekin hienoon kohteeseen. Omalta paikkakunnalta voi kätköilyn seurauksena löytää hienoja paikkoja, joista ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Hienoja ovat myös mielikuvituksellisesti piilotetut ja naamioidut camo-kätköt. Sillan kaiteesta saattaa lähteä mutteri irti, ja kätkö on sen sisässä. Tai autiotalon kattolamppu irtoaa tai kätkö on kuusessa roikkuva käpy. Nokkelasti piilotetun kätkön löytäminen aiheuttaa aitoa, lapsenomaista iloa.

Kätköjä on erikokoisia ja kätkön koko on ilmoitettu sen tiedoissa. Kyseessä voi olla isokin aarrearkku tai vaikka "purukumi" tai nappi. Yleisimmät kätkötyypit ovat tradikätkö, eli peruskätkö, multikätkö ja mysteerikätkö. Multikätkössä annetaan aloituspisteen koordinaatit ja sieltä löytyy vihjeet seuraaville kätköille. Ne voivat olla suoraan annettuja koordinaatteja tai koordinaatit on selvitettävä esim. laskutehtävillä. Mysteerikätköissä täytyy ratkaista, no mysteeri. Aloituskoordinaatit eivät osoita oikeaa paikkaa vaan mysteeri on ratkaistava erilaisten vihjeiden perusteella ja niissä on erilaisia vaikeusasteita.

Kätköistä voi löytyä myös reissaajia eli travel bugeja tai geokolikoita, joiden kulkua seurataan netissä niiden yksilöllisellä tunnuksella. Niillä voi olla jokin tavoite esim. kohde jonne niiden halutaan pääsevän. Niitä kannattaa siis liikutella vain jos pystyy viemään niitä lähemmäs tavoitetta ja kirjaamaan niiden liikkumisen oikein. Sivun toisessa kuvassa on yksi löytämäni bugi. Myös erilaisia esineitä voi löytää ja vaihtaa niitä samanarvoisiin esineisiin.

Harrastuksen aloittaminen on helppoa. Ensin on kirjauduttava sivustolle, esim. suosituin löytyy osoitteessa geocaching.com. Kirjautuminen on helppoa ja ilmaista, nimimerkki kannattaa valita huolella, koska siitä tulee nimesi kätköpiireissä! Sivustolla saat näkyviin kaikki maailman kätköt ja voit esim. tarkastella omalla alueellasi olevia kätköjä kätkökartalla. Yksittäisen kätkön tiedoissa on tietoa kätköpaikasta, kätkön tyyppi, koko, lokikirja (edellisten kommentit), koordinaatit, vaikeustaso ja maastoluokitus. Attribuutit eli määritteet ovat pieniä kuvakkeita, joissa annetaan vinkkejä ko. kätkön hakuun. Jotkut kätköt ovat vain kesäkäyttöisiä, joskus niihin on myös merkitty, että ne sopivat koirakoille tai, ettei ne sovi koirille. Katso tästä linkistä mitä kuvakkeet tarkoittavat, joskus saatetaan tarvita UV-lamppua tai kätkön noutaakseen joutuu uimaan tai kiipeilemään.

Aloittelijan kannattaa aloittaa helpoksi luokitelluilla tradikätköillä, ettei heti turhaudu kun kätköjä ei löydykään. Kätkön tiedoissa voi olla myös vinkki, joka helpottaa löytämistä. Kun kätkö löytyy sen lokikirjaan kirjoitetaan päivämäärä ja oma nimimerkki. Kynää kannattaa aina pitää mukana, sillä kaikkiin kätköihin ei mahdu omaa kynää. Kätköllä käynnit merkitään myös kätkön omalle nettisivulle, jonne voi kirjoittaa pidemmänkin tekstin. Muita hyviä varusteita ovat otsalamppu ja hanskat. Kätköjä etsitään koordinaattien perusteella GPS-laitteella tai älypuhelimella. Lataa siis puhelimeesi ohjelma, esim. c:geo ja pääset helposti etsimään kätköjä. Koordinaatit harvoin näyttävät tarkan paikan, sillä laitteiden tarkkuus vaihtelee.

Lopuksi haluan sanoa pari sanaa Geocachingin etiketistä. Ensinnäkin on syy siihen, miksi sivulliset eivät yleensä huomaa kätköilijöitä. Kätköjen etsiminen tulee nimittäin tehdä niin, että kukaan ei huomaa. Ihmisiä, jotka eivät ole geokätköilijöitä kutsutaan jästeiksi (muggles, Harry Potterin mukaan ihmisistä, jotka eivät tiedä taikuudesta). Jästit eivät saa tietää kätköistä ja siksi koiran kanssa liikkuminen on erinomainen harhautus, me koiraharrastajat kun liikumme mitä kummallisimmissa paikoissa mitä kummallisimpiin vuorokaudenaikoihin. Vakavan paikan tullen voi myös esittää Pokémon-pelaajaa, mikä ihana tekosyy! Kätköt eivät saa paljastua jästeille, sillä he saattavat tuhota kätköjä.

On myöskin tärkeää liikkua luontoa kunnioittaen, eikä mennä yksityisalueille ilman lupaa. Kätköjä etsiessä ei saa rikkoa mitään ja on huolehdittava omasta turvallisuudesta. Useampikin kätköilijä on päässyt uutisiin jäätyään jonnekin jumiin tai loukattuaan itsensä, käsittääkseni maailmalla harrastajia on jopa kuollut. Vaikeisiin paikkoihin on mentävä vain asianmukaisesti varustettuna. Kaverin kanssa liikkuminen on aina turvallisinta ja on huolehdittava, että joku tietää olinpaikkasi. Suunnistustaito on oleellinen, koskaan ei pitäisi luottaa pelkästään GPS-signaaliin, sillä signaali voi kadota tai laitteesta voi loppua virta!



Kuvateksti: Geocaching on erinomainen koiraharrastus. Kätköilijä löytää uusia ulkoilupaikkoja ja lenkkeily on erityisen hauskaa aarrejahdissa. Koira on myös erinomainen harhautus jästejä vastaan! "Kätkösilmällä" tarkoitetaan harjaantunutta kätköilijän katsetta, joka löytää nopeasti piilotetut kätköt. Hyvä vinkki on etsiä ympäristöstä poikkeavia asioita tai muuten epäilyttäviä kohteita. Kätkö voi olla missä vain. Alueemme suosikkikohde on Kehnon luola, jonne survoudutaan niin pienestä aukosta, että luolaan on laskeuduttava takaperin (tai no pää edelläkin voi toki mennä..). Ensimmäisen "holvin" jälkeen laskeudutaan vielä syvemmälle toiseen holviin ja kontataan sitten metrien syvyyteen maan alle. En suosittele ahtaita tai pimeitä paikkoja kammoaville! Kylmässä, hiljaisuudessa ja totaalisessa pimeydessä voi hihkua purkin löytymiselle. Kaikki paikat eivät sovellu koirille.

Paljon lisätietoa löydät sivustolta geokätköt.fi, aloita tutustumalla etusivulta löytyvään Geokätköilyoppaaseen. Olen itse kätköillyt jo pidemmän aikaa, mutta hyvin maltillisesti. Koukkuuntuvalle ihmistyypille paras ohje on olla aloittamatta kätköilyä ollenkaan!

20.7.16

Pysähtymisiä

Nämä fiilistelykuvat on otettu tämän kesän roadtripin varrelta, Vega ja Verona olivat tällä kertaa mukana. Varsinkin koirien kanssa matkustaessa on hyvä pysähtyä pienille kävelyille ja hengähdystauoille. Nämä paikat ovat todella, siis todella kansoitettuja ja kuulimme, että ne ovat olleet esillä jossain TV-ohjelmassa. Nämä paikat ovat myös todella herkkiä luontokohteita ja niissä on jo tehty ilkivaltaa, joten jätän mainitsematta missä kuvat on otettu (ihan kuin tällä blogilla olisi enää vaikutusta paikkojen suosioon).

Ruuhkaiset luontokohteet ovat kyllä oma kokemuksensa. Enpä voi sanoa koskaan ennen nähneeni kun ihmiset rööki huulessa jonottavat nähdäkseen puun! Sade ja ukkoskuuro ajoivat muut tiehensä, mutta me pysähdyimme sateen suojaan puun alle. Lammen rannalla pysähdyimme katsomaan kun kalat uivat kristallin kirkkaassa vedessä, niitä olisi unohtunut seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

18.7.16

SPY:n kesäpäivillä nostettiin koira pöydälle

Osallistuimme toissa lauantaina eläinfysioterapeutti ja eläinfysioterapian tohtori Heli Hyytiäisen luennolle aiheena koiran lihashuolto, teoria ja käytäntö. Asiaa tuli todella paljon ja tuli selväksi, miksi Heli on niin suosittu luennoitsija. Sain paljon vastauksia kysymyksiin ja tietoa aiheesta, joka on itselleni hyvin ajankohtainen, sillä olen pohtinut paljon rekikoirien treenaamista. En kuitenkaan ala nyt selittämään siitä sen tarkemmin ja suosittelen osallistumaan Helin luennolle

Yhden suuren kokonaisuuden haluan kuitenkin blogissa tuoda esille. Olen koettanut tuoda aihetta aiemminkin esiin esim. SPY:n lehdessä kirjoittaessani treenaamisesta ja kilpailuiden etiikasta. Ja vaikka kesäpäivillä nostettiin ihan fyysisesti Jade-koira pöydälle hieronta- ja venyttelyoppia varten, pohdittiin myös sitä miksi meillä on koiria, mitä ja miksi niiden kanssa tehdään valitsemiamme asioita.  

Huom! Kaikki nämä asiat eivät siis ole suoraan luennolta, vaan omaa pohdintaani asiaan liittyen (koko eutanasia-osuus on luennosta täysin erillinen).

Koiramme ovat aina hyötyeläimiä, otamme koiria jotakin tarkoitusta varten ja hyödymme niistä jollakin tapaa. Seurakoira, kotikoira, vahtikoira, harrastuskoira, mitä tahansa nimeä käytämme, koiramme toteuttavat jotakin ihmisten keksimää tarkoitusta. Ihan ensin on siis tunnustettava, että koiramme ovat hyötyeläimiä jokainen. Omassa päässäni liikkuu sellainen perusajatus, että otamme hyötyeläimiltämme pois jotain suurta, kenties suurinta mitä niillä on: niiden vapauden. Korvaukseksi tästä hirvittävästä vapaudenriistosta koen eettiseksi tarjota koiralle jotain, mitä se ei vapaudessa saa: jatkuvaa huolenpitoa. Siis turvallisen, koiralle lajityypillisen ympäristön, jokapäiväisen ravinnonsaannin ja tietenkin terveydenhuollon. 

Se, että koirani ovat rekikoiria johtuu ainoastaan minusta ja siitä, että olen päättänyt niiden olevan rekikoiria ja harrastavan vetämistä valjakossa. Ihminen on jalostuksella muovannut monia rotuja eri käyttötarkoituksiin, usein liioitellusti, jolloin vaikkakin koira toimii halutulla tavalla se samalla kärsii siitä toiminnasta. Esimerkkejä on lukuisia, useimmiten esiin nostetaan seura- ja näyttelykoirat ja niistä erityisesti lyhytkuonoiset, BOAS-rodut (brachycephalic obstructive airway syndrome). Rekikoirapuolella äärimmäisyyksiin on menty pitkän matkan kilpailuissa, matkat ovat yli 1000 km ja koirat juoksevat ääriolosuhteissa äärimmäisen stressaavassa ympäristössä. Koiria kuolee vuosittain näissä kilpailuissa ja treenin aikana. Kukaan koira ei ole itse valinnut lähteä kilpailemaan. Aivan sama on kaikissa lajeissa, oli sitten kyse agilitysta tai ratajuoksusta, koiran fysiikka ei yksinkertaisesti kestä monenkaan lajin vaatimuksia ja koirat suoraan sanottuna hajoaa käsiin. Tällä hetkellä koirat on jo viety äärirajoille, eikä suurta kehitystä tule enää tapahtumaan.
Kun koiran kanssa vähän vedätetään potkukelkkaa kyseessä on harrastuskoira. Kun se kilpailee tokossa, se on harrastuskoira. Olen itsekin useamman kerran ällistynyt kun pamautetaan vastaus: ”mutku ei tää oo harrastuskoira”, koirasta joka harrastaa ties mitä ihmisen keksimiä lajeja. Ei myöskään ole olemassa määritelmää sille mikä on urheilukoira, vaan jokainen määrittelee sen itse. Jokainen koira, jonka kanssa harrastetaan yhtään mitään, oli se sitten kilpailuiden huipulla oleva kisatykki tai kotikoira, joka hyppää sohvalle ja sieltä ala, sekä köpöttelee päivittäin vähän pihalla, tarvitsee samalla lailla asiaankuuluvaa hoitoa. Sen ruokinnasta on huolehdittava, se ei saa olla yli- eikä alipainoinen ja sen terveydestä ja hyvinvoinnista huolehditaan kokonaisvaltaisesti.

Lihashuolto kuuluu tähän terveyteen ja hyvinvointiin. Kuten ehkä itsellenikin aluksi tuli, tulee siitä tosiaan ensin mieleen hieronta ja venyttely, asiat jotka kuitenkin ovat viimeisiä, joita lihashuollossa ajatellaan. Ensin tulee ennaltaehkäisy, tavoitteiden asettaminen, treenin suunnittelu, lämmittely, palautuminen jne. Tärkeää: jokaisesta koirasta ei ole joka lajiin. Hupsista, tuliko otettuun vääränlainen koira? Silloin koira joko a) väkisin väännetään omistajan haluamaan muottiin, b) sen rajoitukset hyväksytään ja sen kanssa tehdään jotain muuta tai c) koirasta hankkiudutaan eroon, tavalla tai toisella. Olkaapa rehellisiä tämän suhteen. Älkää keksikö tekosyitä vaan olkaa rehellisiä itsellenne ja oikeudenmukaisia koirillenne. Suurten sanojen saattelemana hankkiudutaan koirasta eroon ja sitten onkin jo uusi pentu jonossa ja kappas vain kun se aivan sattumalta sattuu olemaan juuri sellainen, mitä siihen haluttuun lajiin olisi alunperinkin pitänyt ottaa. Koirat ovat eläimiä ja niille saa lyödä kuulan kalloon ihan mistä syystä sattuu haluamaan. Se on ihmisen omaisuutta ja jokainen päättää itse mitä omaisuudellaan tekee, valitettavasti. Se onko se eettistä eläimen pitoa onkin sitten aivan eri kysymys.

Entäs sitten kun koira sairastuu. Sitä ei kuskata ensimmäisenä hierontaan, eikä millekään henkiparantajalle vaan eläinlääkärille! Koiran pitäminen ei ole halpaa ja kulut tuntuvat koko ajan vain nousevan. Eläinlääkäriasemat ketjuuntuvat ja hallitus kaavailee kuntien pieneläinpäivystysten yksityistämistä. Pienestäkin onnettomuudesta seuraa nopeasti iso lasku. Koiran hoitoon kuuluu, että eläinlääkäri tekee diagnoosin käyttäen tarvittavia menetelmiä. Vasta sitten mietitään koiran hoitoa. Tässä on jälleen peiliin katsomisen paikka. Olkaa rehellisiä itsellenne. Jos asia on niin, että ei ole varaa tai halua maksaa suuria summia koiran hoidosta se on tiedostettava ja oltava rehellisiä asian suhteen. Mitä se koira siinä vaiheessa kenellekin merkitsee. On turha alkaa keksimään kaunopuheisia syitä sille, että ei haluta maksaa tutkimuksia, lääkkeitä tai jatkohoitoja. Tai ei jaksa tai halua nähdä enemmän vaivaa eläinten eteen. Tästä maasta kyllä löytyy osaavia eläinlääkäreitä ja muita alan asiantuntijoita mutta siitä joutuu maksamaan.”Ei koira lopetuksesta kärsi”, ”Tein kaikkeni ja nyt on aika luopua” ja muuta soopaa sanotaan silloin kun läheskään kaikkea ei ole tehty. Eivät ne koirat missään sateenkaarisillalla laukkaa, ne tapetaan yleensä eläinlääkärin toimesta tappavan myrkyllisellä injektiolla ja siihen päättyy eläimen elämä, se ainoa joka niillä on.

Aluksi minusta tuntui hassulta kun eläinlääkäri kirjoitti epikriisiin sanan eutanasia, olihan kyse vain eläimestä. Mutta jo vuosien ajan olen ollut ehdottomasti sitä mieltä, että se on maallikollekin oikea termi. Miksi me puhumme eläimen kohdalla lopetuksesta? Oikeat termit ovat tappaminen ja eutanasia eli armokuolema. On totta, että koira ei lopetuksesta kärsi – muuta kuin menettää kaiken, koko elämänsä. Eihän kukaan meistä varsinaisesti kärsi kuolemasta, joten argumentti ei ole validi eettisessä pohdinnassa. Eutanasia tarkoittaa sietämättömän kärsimyksen lopettamista silloin kun hoitokeinoa ei ole olemassa, eikä kärsimystä voida lievittää. Ei siis voida puhua eutanasiasta pelkän vanhuuden kohdalla, emme siis tee 10-vuotiaalle koiralle eutanasiaa vain siksi, että se on 10-vuotias vanhus. Ei myöskään puhuta eutanasiasta kun koira on kipeä, eikä sitä tutkita. Luonnosta erkaantumista on se, että ei ymmärretä myös kivun, sairauden, vanhuuden ja luonnollisen kuoleman kuuluvan elämään.

Meillä on ihania kasvatinomistajia, joille koirat ovat oikeasti perheenjäseniä ja ne saavat kaiken sen hoidon mitä ne ansaitsevatkin. Pieniä pentujakin on hoidettu tuhansien eurojen arvosta ja joskus kaikki se työ ja raha menee hukkaan ja koira menehtyy silti (onnettomuudet, tarttuvat sairaudet). Silloin kun ei ole varaa, ei oteta koiraa ollenkaan tai lisätä jo olemassa olevaa koiramäärää. Tietenkin on tapauksia, joissa eutanasia tulee kyseeseen. Kun koira kärsii kroonisesta sairaudesta, eikä sen tilaa voida parantaa on eutanasian aika. Suomessa on voimassa eläinsuojelulaki, joka kieltää tarpeettoman kärsimyksen aiheuttamisen eläimelle. Niissä tapauksissa kun koira on sairas, mutta sitä ei haluta tutkia, hoitaa tai lääkitä (voi, näitäkin ikävä kyllä riittää ihan tarpeeksi) koska se on kallista koirasta on luovuttava. Harva on valmis ottamaan tällaisen koiran, mutta kyllä niitäkin on, jotka isolla rahalla hoitavat eläimen kuntoon ja koira saa pitkän, onnellisen elämän. Koska kyse on eläimestä voimme myös yksinkertaisesti päättää sen elämän. Se on täysin laillista ja monen mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää.

Miksi tehdään ero ihmisen ja eläimen välille eutanasian ollessa kyseessä? Ihmiselle eutanasia on Suomessa laitonta, vaikka kipu ja jatkuva kärsimys on jokapäiväistä elämää monille ihmisillekin. Mitä me edes tiedämme eläimen kivusta. On ollut aika, jolloin tehtiin vivisektioita ilman minkäänlaista kivunlievitystä ja vaikka eläin huusi kivusta ja tuskasta todettiin vain, että ei hätää kyseessä on vain refleksi. Onneksi tiedämme jo vähän paremmin. Koira kokee kivun aivan samalla tavalla kuin ihminenkin, täysin subjektiivisesti. Me jokainen koemme kivun eri tavalla, herkkyys ja reaktiot vaihtelevat suuresti. Rekikoirat kuuluvat niihin, joilla on yleensä ns. ”korkea kipukynnys” eli ne eivät kovinkaan herkästi näytä kipua, varsinkaan omille ihmisilleen. Kuinka usein sinun koirallasi on mustelmia? Niin, niitä on todella vaikeaa huomata, mutta siellä niitä on aivan kuten meillä ihmisilläkin ja kipu on yhtä todellinen kuin meilläkin. Ja mitä me teemme kun koira on kipeä? Hoidamme sitä aivan kuten itseämmekin, siihen kuuluu myös lääkehoito. Olen ollut täysin ällistynyt varsinkin nuorten naisten keskuudessa kulkevasta villityksestä, jonka mukaan koiria ei kuulu lääkitä ollenkaan. Tietenkin loishäädöt ja rokotukset annetaan, jotta päästään sinne kisakentille, mutta siihen se jää. Koiralle ei voida antaa esim. kipulääkkeitä, koska ei voida tietää tunteeko koira kipua siitä huolimatta. Emmehän me koskaan voida tietää miten kukaan muu tuntee kipua. Olisiko tässä kohtaa se kuuluisa maalaisjärki sallittua. Se järki kuitenkin tuntuu jättävän nämä ihmiset kun joku keksii jotain trendikästä. Oli se sitten uutuusharja, jolla vedetään karvat katki ja iho naarmuille tai kun aletaan juottamaan koirille litroittain elektrolyyttijuomaa kun kyseessä on kuitenkin silloin tällöin harrastava urheilukoira.

Tieto lisää tuskaa. Me harrastajat olemme maallikoita, me emme voi tehdä diagnooseja mutu-tuntumalla ja vain päättämällä, että tällä koiralla nyt on sitä, tätä ja tuota, tai että se on täysin terve. Mielestäni jokainen rekikoira olisi hyvä röntgenkuvata ja tehdä polvitutkimus ennen raskaan liikunnan aloittamista. En ole sitä aina itsekään tehnyt, mutta se ei muuta mielipidettäni asiasta. On olemassa niitäkin, jotka käyttävät valjakon koirat verikokeessa joka kerta kauden alussa. Tiedän monia rekikoiria, joilla on ollut vakavia, pitkälle edenneitä luustovikoja, joita ei ole huomattu ennen kuvausta. Kipua on varmasti ollut. Tiedän myös koiria, jotka liikkuvat todella epäpuhtaasti ja omistaja on 100% varma, että koiralla on lonkkavika pitkälle edenneellä nivelrikolla höystettynä, mutta koira onkin täysin terve. Luennolla Heli kysyi kuinka seuraamme treenin etenemistä? Kuinka moni teistä lukijoista tietää jokaisen koiransa normaalin ruumiinlämmön, hengitystiheyden ja sykkeen ja seuraa niitä myös treenissä, lämmittelyssä ja palautumisessa? Minä en ainakaan tiennyt ja treenin seuraaminen on perustunut ainoastaan subjektiiviseen arviooni. Tähän tulen kiinnittämään enemmän huomiota tällä kaudella.

Koiran omat ihmiset tuntevat koiransa parhaiten. He huomaavat usein parhaiten muutokset koirassa. Vein kerran ell.asemalle koiran virtsanäytteen, koska virtsassa oli verta. Hoitaja pyöritteli lasipurkkia valoa vasten naurahtaen, että eihän tässä mitään verta ole. No kylläpäs olikin, minun eläimille diagnooseja en tee minä, eikä hoitaja. Koiralla oli virtsatietulehdus ja virtsakiteitä, jotka hoidettiin lääkkeillä ja sulatusruokavaliolla. Koira parantui, tehtiin monet kontrollit ja se siitä. Se vei jonkin verran aikaa, vaivaa ja rahaa, mutta koira elää normaalia koiranelämää. Mutta sitten on ne pelot. Koira on selvästi kipeä, mutta ei tehdä mitään koska pelätään, että kyseessä on jotain vakavaa. Ei haluta tietää, kitkutellaan eteenpäin, koira kärsii, mutta kun meitä pelottaa. Ja onhan se kallistakin. Pidän itse todella tarkasti kirjaa koirieni terveydestä ja kaikki muutokset huomioidaan. Olen joskus huomannut, että omat huomioni ja pelkoni vaikuttavat jo diagnoosin tekemiseen. Asia, johon eläinlääkäri ei olisi normaalisti kiinnittänyt huomiota saakin suuremmat mittasuhteet, koska olen itse aivan varma, että siellä on nyt jotain aivan kamalaa meneillään. Tietäähän omistaja parhaiten. Mutta eipä aina tiedäkään. Parasta on etsiä se paras eläinlääkäri, joka kuuntelee, mutta tekee diagnoosin aina vain tieteellisin perustein.

Varsinkin kasvattajana täytyy olla valmiina siihen, että ongelmia tulee. Mitä tehdään kun pienelle, suloiselle pennulle diagnosoidaan ektooppinen ureetteri? Pentu vuotaa virtsaa, sen iho menee rikki ja se kärsii todennäköisesti kivuliaista tulehduksista. Se voidaan leikata, se maksaa todella paljon, eikä voida olla mitenkään varmoja leikkauksen onnistumisesta. Taustalla on ajatus, että kuitenkin on mahdollisuus onnistuneeseen leikkaukseen, 1/3 leikkauksista onnistuu. Pientä pentua ei kuitenkaan voida vielä leikata, pentua jouduttaisiin hoitamaan leikkaukseen asti, leikkaus on aina pienelle pennulle iso juttu, samoin siitä toipuminen. Rahaa palaa ja leikkaus epäonnistuu, päädytään eutanasiaan. Mitä tekisin itse? En osaa sanoa ennen kuin joudun sen päätöksen tekemään. Entä sitten kun minä luulen, että pennulla on ektooppinen ureetteri. Onhan se aivan selvää, juuri nämä oireet olen kuullut, ei voi olla kyse mistään muusta. Ei pitkitetä kärsimystä, ei kokeilla antibiootteja virtsatietulehdukseen, lopetetaan pentu. Nämä asiat pyörivät päässä ja sitten joku peräkylän eläinlääkäri sanoo seis, tietenkään ei tehdä mitään ennen kuin on tutkittu. Moni muu asia voi aiheuttaa samoja ”oireita”. Ja koira on terve ja elää koko ikänsä terveenä. Kuinka moni kotidiagnoosin saanut pieni pentu on tapettu turhan takia. Aika moni niin kauan kun uskotaan mutu-juttuja.

Vanhuus on yksi elämän vaiheista, vanhuus ei ole sairaus. Jotkut vievät perusterveitä koiria lopetettavaksi, koska ne eivät enää pysty johonkin tiettyyn lajiin tai harrastukseen. Perustellaan sillä, että kun se Musti niin rakasti sitä, eikä voi elää ilman sitä harrastusta. Ihanko totta? Tarkastellaanpa uudestaan, kuka se sitä lajia rakasti? Aika harvassa on ne lajit, joita koira fysiikan ja psyyken takia luonnollisesti harrastaisi. Kuinkahan moni vetokoira pinkoisi mieluummin vapaana pitkin tunturia kuin raahaisi meitä reessä. Kuinka moni valitsisi agilitytreenin metsälenkin sijaan. Ja vaikka koira itse valitsisi lajin, voiko se hyvin sitä tehdessään. Silloin on yleensä kyse pitkän jalostustyön tuloksesta, joka johtaa joskus ongelmakäyttäytymiseen esim. paimen- ja metsästyskoirat jotka pakonomaisesti jäävät tuijottamaan elottomia esineitä. Näitä asioita pitää jokaisen koiraihmisen pohtia ja tiedostaa omassa tekemisessään. Ja olla rehellinen.
 

12.7.16

15 vuotta Seron kanssa


15 vuotta sitten syntyi meidän Sero viiden pennun pentueeseen Kuuhaukun kennelissä. Olimme etsineet sopivaa siperianhuskya vakavasti jo muutaman vuoden ajan ja kävimme parikin kertaa valjakkokilpailussa koiria katsomassa. Kuuhaukun Teräs-Teddy, eli meidän Sero on tosiaankin terästetty versio. Sero on aina ollut erittäin älykäs ja itsenäinen koira. Monesta asiasta sanotaan, että "on kuin ihmisen mieli" tarkoittaen aina eri asioita. Seron kohdalla se tarkoittaa sitä, että hänellä on oma vapaa tahto, johon ei voi ylhäältäpäin vaikuttaa. Sero on äärimmäisen sisukas ja nämä ominaisuudet yhdistettynä se ei ole ollut mikään äärimmäisen helppo koira siltä kantilta, että ihmiset tykkäävät taivuttaa eläimet oman tahtonsa mukaan heidän alamaisikseen. Tämä ei todellakaan ole Sero.

Sero muutti meille syksyllä 2001. Ensikohtaamisessa tomera pentu laukkasi tallipihalle kuin omistaen koko tilan, suuri persoona jo alusta lähtien. Se oli viimeinen pentu, koska pääsimme hakemaan sen hieman myöhemmin ja se oli jo kiertänyt kaikki pikkusormensa ympärille ollen huomion keskipisteenä. Kutsumanimeksi se sai Varjo, joka olikin sen oikea nimi yli vuoden ajan. Mutta kuten meillä tapana on, koirat saavat lukuisia lempinimiä ja ne myös helposti jäävät käyttöön ja niinpä Serosta tulikin Sero. Aivan kuin se olisi itse valinnut nimensäkin. Älykkyytensä takia Sero on aina tajunnut sen, että valjakossa ei tarvitse antaa 100%, sillä muut kyllä tekevät työn sen puolesta. Kuitenkin tosipaikan tullen Sero pitää aina huolen omistaan ja kun olemme kahden koiran valjakolla harharetkeilleet on se aina ollut Sero, joka ottaa oikean suunnan kotiin ja kiskoo koko porukan perässään. Asialliset hommat hoidetaan aina vastuullisesti.

Ylimmässä kuvassa Sero on kuvattuna viime viikolla, muissa se on n. 10 vuoden ikäinen. Serolla oli juhannuksena isot synttärijuhlat kakkuineen ja lahjoineen. Juhlapöydällä oli Seron kuvia kehyksissä ja lisää kuvia oli sen synttäriviirissä, jossa oli esiteltynä "Seron elämä ja teot". Minä olen nyt elänyt kauemmin Seron kanssa kuin ilman sitä. Meidän teräskoira.


2.7.16

Super Phun Thyme

Tulin vain asettamaan tämän kuvan tähän. Kesäkuun aikana en ole ehtinyt keskittyä blogiin, sillä muut koirahommat ovat vieneet valtavasti aikaa. Pääsette kyllä nauttimaan ennen syystreenien alkua tämän kesän aherruksen tuloksista. Pyrin nyt palaamaan aktiivisemmin bloginkin pariin ja ällös huoli ystäväin, IG:n puolelle postailen hieman aktiivisemmin ja meitä voi seurata Instagramissa tunnuksella siberianrusalka!