20.12.16

Talvivaellus rajaseudulla - Koitajoki kuvakertomus

Lupailin Koitajoen kuvakertomusta jo viime viikolle, mutta teknisten vastoinkäymisten takia saan laitettuun kuvat vasta nyt. Joten pahoittelen viivästystä ja We're Sorry (SP-fanit tietää). Olimme siis itsenäisyyspäivän aikoihin neljän päivän talvivaelluksella Sannin ja Marin kanssa, joiden muista seikkailuista ja Koitajoen kertomuksen voi lukea Arctic Monkey-blogista. Osa kuvista on Sannin ottamia, osa minun kameralla ja puhelimella ottamia.

Vega pääsi jo alkumatkasta avuksi ahkion vetoon, silä lumiolosuhteet olivat rankemmat kuin olimme odottaneet. Valjaiden säädöt olivat jääneet löysälle Veronan käytön jälkeen ja olin jättänyt jousto-osankin kotiin, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan Vegan ei ollut tarkoitus ryhtyä vetohommiin.

Ensimmäinen aamu sarastaa Hanhikosken autiotuvalla. Aiemmin saunana toiminut tupa on sympaattinen päiväretkikohde aivan tällä kohtaa sulana pysyvän Koitajoen rannalla. Tästä eteenpäin ei voi kovin kauas jokea pitkin meloa, sillä Venäjän raja tulee vastaan. Sopivan pieni tupa pysyy mukavan lämpimänä vähäiselläkin kamiinan lämmityksellä.



Pakkanen oli selvästi kiristynyt lähtiessämme toisena päivänä kohti seuraavaa autiotupaa. Ripset jäätyivät helposti kiinni ja Vegakin sai komean kuuraparran. Lumikenkäillessä ei kuitenkaan tullut kylmä, varsinkaan ahkion vetäjille. Vegalla lumi välillä paakkuuntui anturoiden väliin sillä suot ja ojat olivat sulaa vettä, joka jäätyi heti lumen alta paljastuttuaan.

Ja siellä ojan puolella tuli pari kertaa vierailtuun. Lumikengät ja hangen alla piilottelevat pitkospuut eivät ole aina hyvä yhdistelmä. Tämän ojan pohjalla ei ollut onneksi vettä, mutta lumikengän juututtua oksaan kiinni meni hetki kammeta itsensä ylös rinkan kanssa. Toisessa kädessäni näkyy kamera, jota suojelin henkeni edestä vaarallisten pitkospuiden uhatessa.

Niemipuron autiotupa on sekin hienolla paikalla. Tupa on suunnilleen saman kokoinen, mutta laverilla on hieman enemmän tilaa yöpyjille. Myös tämä tupa on entinen, 30-luvun saunarakennus ja tuotu nykyiselle paikalleen 50-luvulla. Yöllä matkalla hieman kauempana sijaitsevaan kuivakäymälään saattoi ajatella puiden lomassa liikkuvan lumipukuisia talvisodan aaveita, jotka tosin näyttäytyivät ilmeisesti vain Vegalle sen katsoessa hiljaiseen metsään ja tuhahdellessa itsekseen.

Mikään retki ei ole kunnollinen ilman minttukaakaon hellää halausta. Toisen illan ruokalistalla oli mm. Sannin pannulla paistamaa tortillasettiä. Illalla, tai ehkä jo yön puolella kävimme vielä kävelyretkellä ilman lumikenkiä. Yritin bongailla suurpetojen jälkiä, mutta mitään varmoja jälkihavaintoja ei kyllä saatu. Kettu ja joku vesiotus olivat liikkuneet joen jäällä.

Kolmantena päivänä palasimme takaisin Hanhikoskelle ja nukuimme yön teltassa. Edes Vega ei häiriintynyt yöllä kuuntelemaan metsän ääniä, vaikka puista tippui välillä lunta teltan päälle ja sivuille. Seuraavana aamuna lähdimme kulkemaan kohti auringonnousua ja lähtöpaikkaamme, minne olimme tilanneet autokyydin.

Paluumatka sujui nopeasti ja ehdimme kävellä jonkin matkaa tietä pitkin autoa vastaan. Pakatessa 4 ihmistä, ahkion, muut tavarat ja koiran henkilöautoon Vega käytti taas tauon hyväkseen ja kierähti unille teltan päälle.

En malta odottaa, että pääsemme Koitajoelle uudestaan!

.

10.12.16

Koitajoki - rento lasku talvivaelluskauteen

Avasimme talvivaelluskauden Ilomantsissa itsenäisyyspäivän tarjoamana pitkänä viikonloppuna (neljä päivää, kolme yötä). Vaikka kuulumme vähemmän isänmaalliseen joukkoon oli hauska suunnitella teemaan sopiva talviretki aivan rajavyöhykkeen tuntumaan. Suunnittelimme monta reittivaihtoehtoa, sillä emme tienneet mitkä tiet ovat auki ja millaiset lumiolosuhteet meitä reitillä odottaa. Joissain paikoin viikonlopun aikana oli kuulemma tullut 50 cm lunta, Koitajoella lisää lunta sateli n. 20 cm ja pakkastakin oli vain -16 astetta.



Koitajoki ei ole koskaan päätynyt kansallispuistoksi, vaikka kaikki ainekset siihen olisi. Alue on kuitenkin tunnettu soidensuojelustaan ja luonnonsuojelualueilla ei saa poistua merkityltä reiteiltä, eikä koiria saa pitää vapaana. Upea mutkitteleva Koitajoki hiekkadyyneineen on myös loistava valinta melontaan. Reittimme alkoi Niemijärventieltä, sillä tie on aurattu vain sen itäpuolella olevan mökin kohdalle. Lähdimme seuraamaan ilveksen jälkeä rajavyöhykkeen mukaisesti ja tietä pitkin matkaa tuli n. 2,4 km, kunnes reitti kääntyy Tapiontaipaleen parkkipaikalle Lakonkankaalle. Emme turhaan lähteneet kiertämään reitin lähtöpisteelle vaan oikaisimme suoraan metsätien pätkän Tapionaholle, mistä löytyikin kyltti ja reittimerkinnät alkoivat. Metsätiellä saimme miekkailla sauvojen kanssa tielle kumartuneiden puiden viidakkoa vastaan.

Matkaa ensimmäiselle autiotuvalle Hanhikoskelle tuli alle 5 km, mutta reitin avaaminen lumikengillä umpihankeen ja painavan ahkion vetäminen verottivat etenemisnopeutta, joten päätimme jäädä ensimmäiseksi yöksi tuvalle. Ahkiossa meillä oli ruokavuoren lisäksi mm. teltta, talvipussit, keittimet ja polttoaineet, joten ihan kevyestä kuormasta ei ollut kyse. Hanhikosken tupa on talvellakin suosittu päiväretkikohde.


Koitajoen kaikissa autiotuvissa on koirakielto, mutta sitä ei selvästikään noudateta. Kohtasimme neljän päivän aikana kaksi seuruetta, jolloin meidät mukaanluettuna kaikilla oli koira mukana! Meidän koiramme pystyvät yöpymään myös ulkona, tällä kertaa mukana oli Vega sen kätevän varoitustoiminnon takia. Aionkin ehdottaa, että koirakielto poistettaisiin, sillä alueella on myös vuokratupa, joka voi palvella niitä hyvin harvoja vakavia allergioita ja astmaa sairastavia henkilöitä. Lapin käytäntö toimii varmasti täälläkin. Minun vaatteistani tulee jo niin paljon koirankarvaa ja hilsettä, että on aivan sama onko tuvassa koiraihminen vai koira. Pölyinen ja savuinen tupa ei muutenkaan ole astmaatikon unelma. Veto-oikeus voidaan sallia koirattomille ja useamman koiran samaan tupaan sattuessa se väistää, jonka koira ei osaa käyttäytyä koiraseurassa.

Hanhikosken tupaan mahtuu yöpymään 5 ihmistä, tupa on vanha saunarakennus ja sijaitsee hienolla paikalla virtaavan joen vieressä. Koitajoen rauhallinen solina kuului yön aikana tupaan asti, tunnelmallisessa tuvassa on kamiina ja kynttilöitä (jätimme molemmille tuville lämpökynttilöitä). Reitti on helppokulkuinen ja on aivan varmaa, että tulen käymään siellä myös koiravaljakolla. Tällä kertaa kokeellinen keittiömme kokkasi valurautapannulla pakastepitsoja. Aivan kelvollinen ruoka talviretkeilyyn, mutta pannun kuumuuden arviointi vaatii vielä hienosäätöä!

Seuraavana päivänä reittimme jatkui Niemipuron tuvalle. Ahkion kanssa hyvin haasteellinen reitti kiemurtelee Koitajoen rantapenkkaa myöten käyden vain lyhyen aikaa metsän puolella. Reitti oli edellisenä iltana avattu toisten lumikenkäilijöiden toimesta, mutta koska reitti ei ollut ahkion levyinen ei se paljoa nopeuttanut etenemistä. 4 km matka päättyi tuvalle ja päätimme jäädä siihen ja tehdä tuvalla puita ja muutaman kilometrin lenkin ilman varusteita.Yöllä kuulimme jälleen kauhutarinoita. Katselimme verhottomasta ikkunasta pimeyteen tulen eläessä kamiinassa, luoden samalla valjuja valoja 30-luvulla rakennetun tuvan hirsiseinälle.


Maanantaina nukuimme taas pitkään ja paluu Hanhikoskelle oli helpompi, vaikka lunta oli yön aikana tullut reilusti ja tuuli nousi. Kun reitti on vedetty ahkion levyiseksi on ahkion vetäminen huomattavasti helpompaa. Tuvalla oli jo toinen seurue, joten pystytimme hyvillä mielin teltan tuvan viereen. Tuvan asukkaiden onneksti tai epäonneksi BT-kaiuttimesta oli loppunut virta jo edellisenä iltana mm. Veskun ja Sibeliuksen luodessa tunnelmaa iltaan, mutta onneksi lettuja riitti myös muille tarjottavaksi. Siirryimme jo ajoissa (meidän aikatauluun verrattuna) teltan puolelle ja tuulikin tuntui tyyntyvän. Yöllä pakkasta oli vain -10 asteen paikkeilla, joten telttayö sujui hyvin lämpimissä tunnelmissa.

Tiistaina palasimme takaisin noutopisteelle Niemijärventielle. Ahkiolla samana päivänä avattu reitti oli todella nopea kulkea. Koitajoen talvivaelluksesta muodostui erittäin rento pako erämaan puolelle. Susista ei näkynyt jälkeäkään ja täällä itärajallakin saa harrastaa koirien kanssa aivan turvassa, vaikka sitten otsalampun valossa täyden pimeyden keskellä patikoiden. Kun itärajalla koirien kanssa liikkuvia varoitellaan susista niin täytyy kyllä sanoa, ettei näillä varoittelijoilla taida olla kovinkaan realistista kuvaa luonnosta. Täällä ei asuta idän varjossa rajan yli tulevien petojen pelossa! Toivon palaavani Koitajoelle vielä tänä talvena ja viimeistään sitten kun ylityslautat lasketaan taas keväällä käyttöön.

Kevättalvella reitit pysyvät varmasti paremmin auki ja reittiä pääsee kulkemaan myös hiihtämällä, matkat voi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa. Tässä vielä muutama vinkki/muistutus:

  • Koirallisten täytyy aina pitää telttaa mukana, sillä koiria ei saa (toistaiseksi) viedä autiotupiin. 
  • Rajavyöhyke on koko ajan lähellä, eikä vyöhykkeen sisällä saa liikkua ilman lupaa. 
  • Kannattaa siis pitää koira kytkettynä, luonnonsuojelualueet näkyvät kartassa selkeästi ja niiden sisällä koiraa ei saa koskaan pitää vapaana.
  • Koitajoki on laajalti katvealuetta, mutta mobiilidataakin löytyi Niemipuron autiotuvalla.
Lisään ensi viikolla vielä kuvakertomuksen, sillä hienossa säässä tuli otettuun paljon kuvia! Luvassa ehkä todistusaineistoa siitä, ettei kulkeminen lumikenkien kanssa ole aina yhtä juhlaa...
.

29.11.16

Makutestaajana

Verona on yksi niistä sadoista koirista, jotka saivat testattavakseen Purina DentaLife-purutikkuja. Minulla on ollut jo aiemmin ajatuksena tehdä Veronasta video kun se nauttii valmistamani maistelumenun ja sain nyt viimeinkin sen laiskuudeltani aikaiseksi. Verona oli tällä kertaa tavallista nirsommalla päällä, mutta kyllä sille jotkut herkut kuitenkin maistuivat!

Koiramme osaavat olla nirsoja kiusallisissa tilanteissa. Kerran jonotimme nakkikioskilla, kun edellä jonottanut hieman päihtynyt herra päätti ostaa Odessalle oman nakkisämpylän. Hartaudella valmistettu ja ilmaiseksi tarjottu sämpylä ei kuitenkaan kelvannut, nakkikin jäi täysin koskematta. Odessa on tietysti arvokkaampi kuin yksi nakkisämpylä, kaikkia ei ihan niin helpolla osteta.

Mestariteoksen voi katsoa tästä:


.

20.11.16

Verona testaa: vetovaljaat vaelluksille

Meillä on nyt hyvän aikaa ollut käytössä Zero DC:n Short-valjaat ja jaan käyttökokemuksia blogissakin. Zero DC on Tšekin tasavallasta ponnistava yritys, joka valmistaa varusteita sekä koiraurheiluun että muille lemmikeille. Suomeen merkki rantautui näyttävästi jo joitakin vuosia sitten ja valjaita näki paljon eri blogeissa.

Meillä oli nimenomaan Short-valjaille käyttöä, sillä tavalliset vetovaljaat ovat olleet hankalat vaelluksilla kun koiralla on selässä oma reppu ja veto kohdistuu valjaisiin ylempää. Nimensä mukaisesti valjaat ovat lyhyemmät kuin perinteiset x-back valjaat ja muut vetokäytössä yleisemmät valjaat, muttei kuitenkaan niin lyhyet kuin tyypilliset talutusvaljaat. Kuten Veronan kuvasta näkee valjaat ovat hieman isot sille, ne onkin ostettu Vegaa varten ja se oli niitä sovittamassa (lisään tähän vielä myöhemmin kuvan valjaista vedossa, mikä näyttää miten valjaat oikeasti asettuvat). Ne ovat myös Vegalle mielestäni hieman isot, mutta pienemmässä koossa kaula-aukko olisi ollut jo liian tiukka. Valjaat ovat koirillamme pääosin kävelykäytössä ja niiden tulee mahtua kaikille erikokoisille nartuillemme. Talutan valjaissa vain yhtä koiraa kerrallaan, joten en tarvitse jokaiselle omia valjaita ja koska näyttää siltä, että Vega on se, joka tulee olemaan eniten vaelluksilla mukana valjaiden on istuttava parhaiten sille.

Suunnittelijoiden kokemus valjakkourheilusta näkyy valjaissa kaikkia yksityiskohtia myöten. Valjaat ovat tarpeeksi leveät edestä, jotta ne pysyvät hyvin paikoillaan myös silloin kun veto kohdistuu niihin hieman vinosta. Niissä on isot heijastimet molemmilla puolilla kyljissä ja kaulassa, sekä nylon-nauhassa selkäpuolella. Kiinnitysrengas on käytännöllisen kokoinen, suuri ja kestävä, jolloin koiran kytkeminen ja lukon irrottaminen on nopeaa ja helppoa. Ja miten mainiosti kiinnitysrenkaan alla on leveä pehmuste, joka estää lukon iskeytymisen koiran selkään.

Valjaat ovat kyljistä säädettävät ja ylijäävä hihna menee kätevästi piiloon valjaissa oleviin taskuihin. Eri värejä löytyy runsaasti. Valitsin itse huomiovärin turvallisuussyistä, oikeastaan koira ei valjaat päällä tarvitse erikseen heijastinliiviä, vaikka olen välillä senkin valjaan alle pukenut. Lumella värit oikein hehkuvat. Kankaat ja lukot ovat kestävää materiaalia, kangas pysyy myös erinomaisesti puhtaana, eikä valjaita ole joutunut pesemään edes Kebnekaisella rymyämisen jälkeen. Pidän erityisesti myös siitä miten hyvän tilan liikkua valjaat antavat. Etuosa pääsee liikkumaan todella vapaasti verrattuna moniin muihin valjaisiin ja suosittelenkin näitä myös ihan tavalliseen lenkkeilykäyttöön. Valjaat eivät koskaan pääse hiertämään kainaloita. Silloin kun valjaat hankitaan vetokäyttöön ne ovat sopivat ylhäältä tulevaan vetoon eli pyöräilyyn, canicrossiin, hiihtämiseen jne. ja silloin täytyy olla erityisen tarkka valjaiden istuvuuden kanssa.


Meillä valjaat ovat käytössä vaelluksilla ja ihan tavallisilla hihnalenkeillä. Kokemuksen perusteella ovat kyllä olleet ihan hintansa arvoiset ja vahvojen materiaalien perusteella olettaisin niillä olevan pitkän käyttöiän.
.

3.11.16

Selviytyjät 2016

Koiriemme lelulaatikko näyttää tyhjältä ja säälittävältä. Hienoimmat ja nostalgiset lelut otan aina talteen ja niillä saa leikkiä vain valvottuna. Tällaisia ovat mm. kaikki vesilelut, Seron Punainen Pallo ja Vegan vauvanalle, jonka ostin sille sinä päivänä kun kävin tuon Moskovan prinsessan lentokentältä hakemassa.



Tästä vuodesta selviytyneitä leluja ovat Odessan aktivointipallo, joka on Nälkäpelin Katniss Everdeenin tapaan selviytynyt jo monesta koitoksesta vain nähdäkseen tovereidensa menehtyvän. Verona tavataan usein jyrsimästä aktivointipallon suuaukkoa suuremmaksi, mutta toistaiseksi pallo on selvinnyt hengissä jo vuosien ajan.

"Sekalaisia riepuja" ovat nuo leluautiomaan aavikoita haamujen lailla vaeltavat narulelujen sielujen riekaleet. Osa niistä oli ennen marketista ostettuja muovi-/naruleluja, jotka nykyään vain kummittelevat yllättävissä paikoissa Vegan raateluleikkien jälkeen. Oranssin raasun Verona voitti joskus match showsta ja se on sinnitellyt mukana näihin päiviin asti. Vain vähän aikaa sitten Verona voitti täsmälleen samanlaisen lelun. Oli huvittavaa kun tytöt hylkäsivät sen lattialle pötköttämään, mutta Sero alkoi heitellä sitä ilmaan ja toi sitä heitettäväksi ja hänen noudettavaksi. Narupötkylä on soluttautunut joukkoon hyvin, sillä se on säästynyt raatelulta ja jokainen leikkii sillä kuin yhdessä sovitun aikataulun mukaan.

Sitten on tietenkin possukaksoset. "Come play with us, Danny. Forever… and ever… and ever" ne kuiskivat ja tuijottavat syvälle sieluun. Ne myös päästävät karmaisevia huutoja milloin missäkin, usein sängyssä keskellä yötä tai yllättävät tuijotuksellaan kun Vega on asettanut ne yöpöydälle aamutervehdystä varten.


Kesällä joukkoon liittyi uusi siilipallo, joka on ollut todellinen selviytyjä. Se pomppii kattoon asti ja vaihtaa välillä yllättävästi suuntaa piikkiensä ansiosta. Kaupassa sen tavatessani minulla oli heti fiilis, että tämä yksilö sopii selviytyjien joukkoon!

Siinä ovat kaikki siperialaisten käsittelyssä selvinneet lelut. Possukaksoset jäivät orvoksi tämän raatelumurhan jälkeen, mutta ne ovat saaneet Vegasta tunnollisen adoptiopossuäidin (onhan heissä samaa näköäkin) ja suojelijan, mikä on varmaankin edesauttanut niiden selviytymistarinaa. Odessa on toivonut joulupukilta jälleen uutta aktivointilelua ja sen suhteen kaivataankin vinkkejä, millaiset lelut selviytyvät parhaiten tässä julmassa maailmassa?

PS. Itseasiassa alueella liikkuu myös tuntematon määrä tennispallojen jäänteitä, mutta ne pysyvät hyvin piiloissaan ja niitä bongaa vain harvoin.

. Follow my blog with Bloglovin

30.10.16

We Are the Pretty Things That Live in the Forest

Kahden lauseen kauhua.

"Naapurin koira ulvoo sydäntäsärkevästi kirkkaina kuutamoöinä. Se haudattiin kaksi vuotta sitten".

"Rekiretkellä otsalampun valossa ruokin neljä koiraani neljällä lihapalalla. Neljäs koirani jäi ilman". 

"Rapsutin sänkyni alla nukkuvaa koiraani ja se nuolaisi kättäni. Muistin olevani hotellissa, eikä koira ollut mukana". 

 "Yöllä koirani hyppäsi sänkyyn jalkojen päälle. Kaikki koirani olivat ulkotarhassa."

 "Ovelta kuului raavintaa ja kolme koputusta, ikkunan huurteeseen oli kirjoitettu horjuvasti "avaa 
ovi". Vastasataneessa lumessa näkyi vain koirani jäljet, rappusilla se tuijotti minua häntää heiluttaen."

"Koirani tuijottaa minua usein liikkumatta. Nyt huomasin sen katsovan aina hieman ohitseni."

Kahden lauseen (virkkeen) kauhua on tämän vuoden Halloween-postaus. Tämä sisältää viittauksia useampaankin 
elokuvaan, ehkä huomaatte ne kaikki. Toivottavasti nautitte ja synkkää Halloweenia kaikille!


9.10.16

Kolme sanaa syystreenistä!

Tämä kesä on ollut melko viileä ja viimeistään nyt lokakuussa vetoharrastajat ryömivät koloistaan ja liikkeellä näkee jos jonkinlaista viritystä ja asiantuntijaa. Minun kokemukseni ei ole treenata mitään kisatykkejä, vaan tavoite on retkiajo pienellä valjakolla. Tässä kuitenkin joitakin tärkeimpiä asioita, muistathan käydä tutustumassa myös uusittuun siperianhusky.nettiin ja sen Rekikoira-kokonaisuuteen, josta löytyy myös vinkkejä treenaamiseen!


Säännöllisyys Kaiken alfa ja omega on treenin säännöllisyys. Aseta tavoite ja suunnittele treeniohjelma sen mukaan. Kirjoita ohjelma kalenteriin ja pitäydy siinä. Pidä kirjaa matkoista ja koirien kehityksestä, muista myös merkitä mahd. sairaslomat tai muut tauot treenissä. Ajat koirilla vain sitä matkaa mihin olet niitä treenannut! Mikään ei ota päähän enempää kuin sunnuntaiajelijat, eli ihmiset jotka ajavat koirillaan epäsäännöllisesti muutamaa kilometriä silloin kun sattuu huvittamaan ja tähdet ovat oikeassa asennossa. Ja sitten aivan yhtäkkiä vedetään jotain hillitöntä päivämatkaa. Tai kun pitkän tauon jälkeen vaan jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Treenit aloitetaan aina peruskestävyydellä eli rauhallisella, matalasykkeisellä harjoittelulla. Kuten Kuuhaukun kennelin rekiajelun 7 kultaisessa säännössä on sanottu: Maltti on valttia. On myös muistettava valmistautua viivytyksiin, sairailla koirilla ei ajeta ja toipumisaikojen on oltava tarpeeksi pitkiä.

Kuuntele koiraa. Jos koira ei tule mielellään valjastettavaksi edellinen treeni on ollut liian rankka. Tämä EI johdu siitä, että koira ei pidä valjastuksesta ja "kyllähän se sitten innoissaan juoksi kun sen väkisin valjastin". Nämä koirat juoksevat vaikka pää puoliksi irti, sillä ne haluavat pysyä lauman mukana "saalistusretkellä". Jos koira sanoo "nope" ja juoksee karkuun nähdessään valjaat ota pakkia treenissä ja aja viikon verran aivan lyhyttä matkaa matalalla teholla ja katso mitä koira sanoo seuraavalla viikolla kun näytät sille valjaita. Älä jätä asiaa siihen vaan selvitä syy.

Säätiedote Pidä Hemulina kiinni ilmapuntarista ja katse lämpömittarissa! Treenilämpötila on hyvin yksilöllistä ja pitkälti tottumiskysymys. Jotkut ajavat koiria läpi kesän koirien siitä kärsimättä. Matkat ovat tuolloin lyhyitä ja koiria juotetaan monta kertaa. Koirien vointia on erityisesti tarkkailtava, koska riski lämpöhalvaukseen on suurimmillaan. Itse olen ajanut koiria kesällä alle 10 asteen lämmössä 2 km uimarannalle ja takaisin. Koiran kieli on hyvä mittari, jonka avulla voi seurata koiran lämpötilaa. Koira ei varsinaisesti hikoile vaan jäähdyttää itseään läähättämällä. Kun koira juoksee "kieli pitkällä", jolloin kieli usein roikkuu leuan toisella puolella on aika hidastaa vauhtia ja juottaa koira. Ylikuumumisen merkki on se kun näet suoraan läähättävän koiran nieluun. Kieli on lapion muotoisena pitkällä ulkona ja koira läähättää voimakkaasti kita ammollaan. Silloin voidaan jo olla viittä vaille lämpöhalvauksessa, joten koira täytyy juottaa ja viilentää. Se ei ole hassunhauskaa ilveilyä kun koira irvistää ylirasituksesta niin, että sen kulma- joskus jopa etuhampaat näkyvät. Treeneissä on aina pidettävä ensiaputarvikkeet mukana, niihin kuuluu myös lämpömittari, jolla voi mitata koiran ruumiinlämmön.

Enemmän kuin pelkkä auringonpaiste treenin vaaralliseksi tekee ilman kosteus. Kesäisin matalapaine tuo usein mukanaan hiostavan kostean ilman ja silloin on hyvä jättää treenit väliin. Ilmanpaine vaikuttaa hapenottokykyyn, minkä voi itsekin todeta hikoillessaan pilvisellä säällä ja odotellessa raikastavaa ukkosrintamaa.

Verryttely Alku- ja loppuverryttely tehdään aina! Rekikoirat eivät näytä helposti kipua ja niillä voi olla vakaviakin vammoja ja kipua ilman, että ajaja sitä edes huomaa. Vammautumisen riskiä pienennetään ja palautumista nopeutetaan oikein tehdyillä lämmittelyllä ja palautumisella. Ja jos se ei vielä riitä syyksi niin oikein tehty lämmittely voi myös parantaa suoritusta. Lämmittelyn tulee olla aina nousevaa, eli tehoja nostetaan hitaasti vastaamaan suorituksen tehoja. Jos koirat sinkoilevat täyttä laukkaa juoksutarhassa, niitä ei päästetä sinne ilman lämmittelyä. Valitettavasti se, että "kun koiria on niin paljon" ei riitä syyksi sluibailla lämmittelystä. Jokainen koira lämmitellään koiramäärästä riippumatta. Vastaavasti palautuminen tehdään tehoja laskemalla. Läähättäviä koiria ei koskaan pakata autoon vaan koiria voi esim. taluttaa kevyessä ravissa niin kauan, että sykkeet ja hengitys tasaantuvat (koiran kunnosta ja olosuhteista riippuen siihen voi mennä puolikin tuntia).

Vaikka koirat ovatkin luotuja liikkumaan ihan eri tavalla kuin me ihmiset suosittelen silti ajajiakin vierailemaan edes joskus siellä lenkkipolun puolella. Koirat tuntevat ihan samalla tavalla kuin mekin, ne hengästyvät, lihakset menevät hapoille ja raskaan treenin jälkeen niilläkin voi olla viivästynyttä lihaskipua. Kun itse voi edes vähän samaistua koiriin, voi myös ottaa treenaamisen merkityksen tosissaan.
.

25.9.16

Kebnekaise kuvin kerrottuna 2/2

Kebnekaisella polut ovat paikoin näin selkeät, laskeutuessa reitin näkee paremmin.

Mietin voisinko heittää vielä enemmän vaatteita pois! Lämmintä vaatetta on aina hyvä olla varalla. 
Hovikuvaaja Sannin otoksia nämä, joissa itse näyn. 

 Ja tässä onkin näkymä Ruotsin huipulta!

 Näkymä toiselle puolelle ja Kebnekaisen huippuharjannetta.

Huipulle jonottamassa. Jyrkkä jääseinämä ei tuntunut Vegaa pelottavan (olihan sillä omat "jääraudat").

 Yhteisiä huiputusposeerauksia tuli otettuun muutamia...

 Matkalla turvallisesti alaspäin. Laskeuduimme kävellen, sillä märkä lumi kasteli vaatteet, eikä liukuria ollut mukana.

 Auringonlaskun upeat värit, parempaa säätä ei olisi voinut toivoa (no, kylmempi olisi voinut olla)

Kohti auringonlaskua. Vega odottelee, että pääsen kävelykeppini kanssa eteenpäin.

 Siihen päättyi huiputuspäivän vuorokausi kuvien osalta. Instagramissa saatan julkaista vielä muita kuvia. 
Tässä kuvassa Vega seuraavana päivänä maisemista ja auringon lämmöstä nauttimassa.

 Kiitos LUATBANK taas ikimuistoisesta syysvaelluksesta! Minne menemmekään ensi vuonna!

24.9.16

Kebnekaise kuvin kerrottuna 1/2

 Huiputuspäivän aamu valkeni huurteisena, oranssin auringonnousun piirtäessä rajaa tuntureihin. 
Kebnekaisen huippu näkyy kuvassa oikealla ja myös tunturiasema näkyy kaukaisuudessa.

Tulopäivänämme avotunturin ruska oli parhaimmillaan ja väriloistosta nautimme huiputuspäivänäkin.

Tunturiasema Kebnekaise Fjällstation on kuin keidas tuntureiden keskellä. Siellä voi majoittua sisätiloissa tai leirintäalueella. 
Myös kuivaustilat, sauna ja ravintola ovat käytössä.


Västra Ledenillä pian tunturiaseman jälkeen. Kuvassa näkyvästä teltasta huolimatta mittasuhteita on vaikea käsittää valokuvista. 


Tauolla menomatkalla, lämpimässä säässä olisi mielellään jäänyt mättäälle syömään eväitä ja nauttimaan jylhistä maisemista. 
Verkkoyhteyttä riitti koko ajan, joten someaddiktien ei tarvitse olla huolissaan.



Kirkasvetisistä tunturipuroista voi nauttia raikasta vettä keittämättä. Pienistä
Kebnekaiselta tulevista puroista ei kuitenkaan ole suositeltua juoda. 

Tauolla jyrkänteen reunalla. Kuvassa rinne ei näytä jyrkältä, mutta kuten näkyy jouduin pitämään repustani kiinni, ettei se vierähdä rotkon pohjalle!
Kaikki kuvat, joissa itse näyn ovat jälleen Sannin käsialaa. Voit käydä myöhemmin lukemassa reissukertomuksen myös Sannin Arctic Monkey-blogista

"Kuumaisemassa" näkyneet vihreät miehet eivät olleet kangastuksia! Helikopteri oli kuljettanut sillalle kaivinkoneenkin. 
Ylempänä rinteillä oli myös työntekijöitä vihreissä huomioasuissa ja uudet portaatkin oli rakenteilla.



 Rinteille kasatut kivikasat eivät olleetkaan lainkaan uhkaavan näköisiä näin hienossa säässä!

Lisään huomenna vielä toisen kuvapostauksen, luvassa siis huippukuvia!


23.9.16

Vega vuorenvalloittajana

Syysvaelluksella suuntasimme pohjoiseen Ruotsiin Kebnekaisen maisemiin. Kebnekaise on Ruotsin korkein kohta ja kohoaa n. 2 km korkeuteen. Sillä on jäätikön peittämä ja selvästi erottuva huippukartio, joten sovitaan, että puhutaan vuoresta. Kebnekaiselle menee kaksi reittiä Västra leden ja Östra leden, joista vain ensin mainittu soveltuu koirille.

Koiran kanssa Ruotsiin matkustaessa on tehtävä sen verran esivalmisteluja, että koira tarvitsee EU-passin, tunnistusmerkinnän ja vaaditut rokotukset. Koska Ruotsi ei ole ekinokokkivapaa maa koira tarvitsee myös lääkityksen, jonka teimme 28 vrk:n säännön mukaan, jolloin koira lääkitään kaksi kertaa ennen matkaa ja vielä kerran Suomeen palattua. Meillä meinasi jo tulla kiire, sillä en ollut tajunnut, että Ruotsiin voi toki mennä ilman lääkitystä, mutta sieltä palaaminen on eri asia! Onneksi osaava eläinlääkärimme osasi hoitaa tämänkin asian.

Lähtöpäivänä ajelimme Tornioon leirintäalueelle, mistä varasimme pienen hytin nukkumista varten. Koira ja viisi ihmistä rinkkoineen mahtuivat melko tiiviisti auton kyytiin. Vega on aina rauhallinen matkustaja ja sen voisi taitella vaikka kuinka pieneen tilaan tinkimättä sen matkustusmukavuudesta. Aamulla ajoimme Kiirunaan ja nappasimme kevyet take away-ruuat; pitsaa, kebua ja sellaista tilavassa autossa helposti syötävää settiä. Auton jätimme Nikkaluoktaan reitin suosituimmalle aloituspisteelle.

Reitti Nikkaluoktasta Laddjujavrelle (missä otsikkokuva on otettu) on todella helppokulkuinen, lähes tasaista ja koko matkalta leveää baanaa. Järveltä on mahdollista ottaa venekyyti Kebnekaisen tunturiasemalle, jolloin matka lyhenee 6 kilometrillä. Koko matka Nikkaluoktasta Kebnekaiselle (19 km) on helppokulkuista, järveltä eteenpäin tosin on muutamia kosteita kohtia ja helppokulkuista kivikkoa. Pitkospuita on sopivasti ja isommat joet ylitetään metallisia riippusiltoja pitkin. Kebnekaisella pörrää koko ajan helikoptereita, jotka lennättävät ihmisiä Nikkaluoktasta tunturiasemalle, joten erämaan tunnelmaa kannattaa etsiä jostain muualta. Kausi alkoi olla jo ohi joten vastaantulijoita ei ollut sen enempää kuin missään muuallakaan suosituilla reiteillä.


 Kuvassa ensimmäisen aamun huurteisia tunnelmia. Yö oli koko reissun kylmin.

Koko reissun aikana vastaan tuli vain muutama koira ja ohitukset menivät pääosin hyvin. Ruotsissa jokamiehenoikeudet ovat pitkälti samanlaiset kuin Suomessakin, tuolla koiraa saa pitää vapaana kun se on välittömästi kytkettävissä. Yksi vaaratilanne oli kun ohitimme saksanpaimenkoiran ja sen omistaja päästi sen ohituksen jälkeen irti, jolloin se hyökkäsi takaa muristen Vegaa kohti. Menin itse väliin yrittäen estää koiran pääsyn Vegan luokse. Vegalla on jäänyt traumat hyökkäävästä koirasta kun se sai pentuna koirapuistossa kimppuunsa ison mustan koiran täysin syyttä, joten jonkin matkaa se selvästi pelkäsi takaa tulevaa uutta hyökkäystä. Siinä EI:tä vieraalle koiralle huutaessani mielessäni ehti jo vilistä kaikki kauhukuvat raadellusta Vega-parasta. Onneksi koira ei päässyt iholle asti ja omistaja sai otettuun sen kiinni.

Leiriydyimme hienolle paikalle tunturikoivikkoon muutamaa kilometriä ennen tunturiasemaa. Yö oli kirkas ja lämpötila laski pakkasen puolelle, revontuliakin näimme kirkkaasta kuusta huolimatta. Seuraava päivä oli varattu huiputuspäiväksi ja olimme hereillä ennen kuin auringon säteet olivat sulattaneet leirin. Ihmisillä oli kevyet päiväreput ja Vega lähti matkaan ilman omaa rinkkaansa. Pysähdyimme tunturiasemalla ja pääsimme matkaan melko myöhään, yleensä reissuun suositellaan varattavaksi 8-12 tuntia. Reitti on todella selkeästi merkitty, alkumatkasta Västra leden-kylteillä ja suurin osa reitistä punaiseksi maalatuilla kivillä, joten edes me emme eksyneet.

Reitti on suhteellisen helppo ja peruskuntoiset onnistuvat kyllä raahaamaan itsensä huipulle asti. Itse olin hidas ja ehkä alentuneessa peruskunnossa sillä olin ollut edeltävät pari viikkoa täydessä levossa flunssaa vältellen. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan en ollut treenannut muutenkaan kuin kävelemällä. Kivikkoisessa maastossa kävely vaatii tietysti tottumista ja kannattaa ensin harjoitella sitä lyhemmillä reiteillä sauvan kanssa (vaikka loikkimalla edestakaisin rakkaa ja pirunpeltoja). Minulla ei ollut ongelmia kipeytyvien ruumiinosien tai asenteen suhteen, mutta sykkeet yksinkertaisesti nousivat liikaa jyrkissä nousuissa auringon paahtaessa lähes pilvettömältä taivaalta. En ole tottunut liikkumaan niin lämpimässä säässä ja muutenkin alle kannattaa vetää kunnon mäkitreenit.

Kuvassa viimeisen vedenottopaikan jälkeen tulevia portaita. Myös toinen setti portaita oli rakenteilla.

Reitin vaativin paikka koirankin kannalta on pian sillan jälkeen Duolbagornin rinteillä. Rinne oli menomatkallakin jäässä, lohkareet ovat irtonaisia ja Vega olisi mielellään käyttänyt kulkureittinään isoja kiviä, joiden jäinen pinta ei kuitenkaan tarjoa pitoa edes koiran kynsille. Tämän lisäksi rinteeltä on melko jyrkkä ja pitkä pudotus alas laaksoon, joten on turvallisinta liikkua hitaasti ja varmasi. Vaarallisissa paikoissa sidoin Vegan omaan vyöhöni valjaista ja pannasta niin, että saisin hinattuun sen ylös jos se liukastuisi. Siinä vähän jäissä kulkiessamme olimme myös kirjaimellisesti pienissä häissä, sillä musta kopteri tummennettuine laseineen tuli leijumaan viereemme ja saimme nauttia raikkaan virkistävästä polttoaineen katkusta.

Pidimme lounastauon pian tuon nousun jälkeen ja lähdimme sitten kiipeämään Vierranvárrin (1700 m) huipulle. Olin koko matkan ajan odottanut helvetillisiä Mordorin maisemia, mutta tunturiin kasatut kivikasat eivät olleetkaan lainkaan uhkaavia näin hienossa säässä. Seuraavaksi laskeuduimme alas Kaffedalen-laaksoon ja viimeinen nousu oli edessä. Irtonaista soraa ja melko jyrkkää nousua ylös asti. Lähellä huippua on itseasiassa kolme eri  rakennusta, joista uusin hytti on rakennettu 2015. Niissä voi käydä huonolla säällä lepäämässä ja lämmittelemässä, meillä ei ollut mökkeilyyn tarvetta. Nousua oli vielä jonkin verran kunnes eteen avautui jäätikkö ja sinistä taivasta vasten hehkuva huippukartio. Vega innostui todella päästyään lumelle ja lähti kiskomaan minua kohti huippua.

Matkalla kohti huippua, Kebnekaisen terävä lumihuippu luo aitoa vuoritunnelmaa.

Kebnekaisen huippu ei ole maailman turvallisin ja ihmisiä on kuollut siellä. Huipun molemmilla puolilla on jyrkkä pudotus ja jos sinne putoaa voi olla melko varma, että ylös ei enää nouse. Sidoin siis Vegan pannasta kiinni varmistaakseni sen hallinnan ja laitoin vielä toisen lukon sen valjaisiin. Meillä oli kyllä jääraudat mukana, mutta sohjoisessa lumessa niitä ei tarvinnut. Askeleensa sai kyllä valita huolella, sillä lumi lähti helposti sortumaan jalkojen alla. Kävin Vegan kanssa huipulla todella pikaisesti ja sitten otimme huiputuskuvia hieman alempana. Ilman hakkua ei kyllä paljoa tehnyt mieli huipulla pelleillä, sillä kävelysauvalla olisi tuskin saanut putoamista pysäytettyyn!

Paluumatkalla nautimme auringonlaskusta ja sitten laskeuduimme vuorelta täysikuun loisteessa. Otsalamppuja tarvitsi käyttää vain vaikeimmissa kohdin ja itse olin helpottunut vasta kun olimme selvinneet turvallisesti alas Duolbagornin jäisiltä rinteiltä. Vega osasi tulla hienosti alas, olen opettanut sen kulkemaan alamäet takanani. Purojen ylityksistä Vega ei pitänyt ja laitoin sen loppumatkasta varmuuden vuoksi sekä valjaista että pannasta kiinni. Reitillä koiria saa pitää vapaana ja kaksi vastaantulijaa sanoivat, että päästä vaan koira irti kun huipultakaan ei ollut enää tulossa koiria vastaan (huipulta vastaan tuli yksi lapinkoira). En missään nimessä olisi päästänyt koiraa vapaaksi noin vaarallisessa maastossa, en usko koirien ymmärtävän korkeuseroja yhtä hyvin kuin ihmiset.



Laskeutuminen oli tunnelmallinen huurteen peittämien kivien kimaltaessa ympärillä ja alhaalla laaksossa kiemurtelevien jokien peilatessa hopeaa kuun valoa.  Kevytuntuvatakin lämmössä, ympäröivien huippujen silhuetteja katsoessa ja helikoptereidenkin hiljennyttyä koimme ihan oikeaa vuoritunnelmaa. Ja sitten vähän eksyimme. Ja sitten löysimme takaisin. Ja sitten vähän eksyimme uudestaan. Mutta olimmekin olleet koko ajan oikealla reitillä. Pitkä päivä päättyi seuraavan vuorokauden puolelle kun pääsimme telttaan nukkumaan koko reissun parhaat yöunet.

Seuraavana aamuna nousimme vasta kun teltassa tuli liian kuuma nukkua ja söimme isot "aamiaiset". Pakkasimme leirin ja kävelimme takaisin Laddjujavrelle, minne leiriydyimme. Toisin kuin Suomessa Ruotsissa tuvat ja leiripaikat ovat maksullisia, myös nuotiopuista olisi saanut maksaa. Samalla paikat ovat myös epäsiistimmät, tuvat ja harvat vessat ovat melko saastaisia ja ympäristössä on enemmän roskia. Tämä on erikoinen ilmiö, koska Suomessa kuitenkin vierailijatkin pitävät pääosin paikat siistinä, onhan jokainen suomalainen tuvat verorahoillaan kustantaneet. Ja koska vessoja ei ole ja reitillä käy kuitenkin satoja ihmisiä vuosittain voi polun varrella tavata ihan sitä itseään, joten kannattaa katsoa mihin astuu ja taukopaikoilla kivikoissa myös tarkistaa ympärisö ensin. Huiputusreissulle on varattava tarpeeksi vettä, sillä Kebneltä tulevista pienistä puroista ei kannata juoda (edellä mainituista syistä).


Reipas Vega jaksoi koko reissun hyvin. Sillä oli selvästi huiputuspäivän jälkeen samanlaista lihaskipua kuin meilläkin ja venyttelin ja hieroin sen ennen liikkeelle lähtöä. Tassut kestivät hyvin, mitään vammoja ei tullut, eikä rinkkakaan hangannut kainaloita. Vega lienee maailman ensimmäinen chukotka sleddog Ruotsin huipulla ja Vega jättääkin nyt kiipeilyn saavutettuaan uransa huipun. Reitti on sen verran vaativa, että vedän siihen rajan koirille, eikä tämän vaativammille vuorille lähdetä koiran kanssa.

Huipulle asti menevää reittiä suosittelen vain hyväkuntoisille ja varmajalkaisille koirille, jotka ovat tottuneet kulkemaan pitkiä matkoja kivikkoisessa rakkamaastossa. Koiran tulee olla ketterä ja kehonhallinnan on oltava kunnossa. Pienille koirille reitti ei oikein sovellu ja aina on oltava valmiina koiran evakuointiin. Olisi siis hyvä, että ensiapulaukun ja tossujen lisäksi on varauduttu siihen, että koira pystytään kantamaan alas. Koiran voi esim. opettaa kulkemaan ns. reppuselässä. Reitti Nikkaluoktasta Kebnekaise Fjällstationille on sen sijaan kaikille koirille soveltuva ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille! Tunturiasemalla voi majoittua mukavasti ja siitä voi tehdä helpompia päiväretkiä aivan yhtä upeissa maisemissa.

Aika on jo nyt valanut kevyen lehtikullan muistojen päälle ja tulemme varmasti muistelemaan reissua pelkällä lämmöllä. Kebnekaisen maisemiin palaan varmasti uudestaan, huipulle ei ole enää tarvetta mennä, mutta alue tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. I want to see mountains again, Gandalf!

Lisään huomenna vielä kuvapostauksen! Muistathan kommentoida! 
Ja käythän myös katsomassa uudistuneen siperianhusky.net 2.0 - sivustoni, rekikoira-osiossa on myös retkeilyasiaa.