27.9.15

Syysvaeltelua puurajan yläpuolella

Syksyn vaelluksemme suuntautui Käsivarren Lappiin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Nyt suunnitteluaikaa oli enemmän, mikä johti kohdallani siihen, että jokainen varuste taulukoitiin, punnittiin ja mietittiin uudemman kerran. Silti mukaan mahtui mm. kurkku ja salsapurkki. Karttaakin tuli katsottua sen verran, että totesin Hetan olevan jotain muuta kuin tunturi. 


Vega oli nyt suunnilleen saman ikäinen kuin Verona viime vaelluksella, joten vertailun kannalta oli otollinen aika Vegan ensivaellukselle. Lämpötilat olivat laskeneet sen verran alaspäin ja päivämatkat pysyisivät alle 15 kilometrissä, jotta reissu ei olisi liian rankka alle 2-vuotiaalle koiralle. Vega kantoi itse kamansa. Energiantarve tuplaantuu kotimeininkiin verrattuna, joten Vegalla kulki valmiiksi annostellut lounaat ja illalliset omassa rinkassaan. Lounaat pelkkää kuivaruokaa ja illallisiin kuului lisäksi kuivattua jauhelihaa. Lisäksi oli tietenkin snacksit, joita Vega nautti ihmisten snacksitauoilla. Ruoka maistui Vegalle pääosin hyvin. Tämä oli selkeä ero Veronaan, jolle ruoka ei niin maistunut. Vega kyllä imuroi kaikki herkutkin kitaansa. 

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Rovaniemelle nappaamaan lisää väkeä kyytiin ja jatkoimme vielä majoitukseen Könkäälle. Vega oli yllättävän rento uudessa jännässä paikassa ja tutki itsenäisesti uusia tiluksiaan. Aamiaisella jaoin kaikille Fury Roadin hengessä askarrellut selviytymisrannekkeet ja olimme valmiina vaellukselle. Hetta-Pallas ei ole rengasreitti, joten tarvitsimme autonsiirtopalvelun kuljettamaan autot Pallakselle. Hetan Kota toimitti autot ja järjesti myös venekyydin Hetasta Ounasjärven yli vaellusreitin lähtöpaikalle. Vegalle se oli ensikosketus veneilyyn ja hyvinhän se meni, ilman avustusta. Nyt se on jo ajellut lentokoneella, metrolla, bussilla jne. Jo lähdössä vettä sateli siihen malliin, että sadevarusteet pääsivät heti käyttöön.

Sumua Muumilaaksossa Sioskurussa
Puhdasta juomavettä oli hyvin saatavilla reitin varrella
Lounaspaikalle Pyhäkeron päivätupaan saapuessa vaatteet olivat jo niin märät, että lähes kaikki yllä ollut vaatetus pääsi kuivumaan avonaisen takan ympärille. Ensimmäinen ja ainoa kuukkelihavainto oli lounaspaikalta. Metsämiehen henki varmastikin yritti varoitella tulevasta koitoksesta. Seuraava reittiosuus oli rankka nousu Pyhäkerolle, eli yhdelle Pallaksen huipuista. Vastaantulijat varoittelivat kovasta tuulesta, alueelle oli aiemmissa säätiedotuksissa annettu myös myrskytuulivaroitus. Ja tuulta sitten riittikin. Vastatuulta tietenkin. Vettäkin tuli vaakatasossa kasvoja vasten piiskaten. Rinkan sadesuojat olisivat lähteneet tuulen mukaan, ellei niitä pitänyt käsivoimin paikoillaan ja tuuli tarttui ihmisiinkin, jolloin reitillä pysyminen oli välillä haasteellista. Vega painoi eteenpäin ja hengähdystauoilla käänsi hanurinsa tuulta kohti.

Huipun jälkeen taukoja ei voinut enää pitää tai olisi pitänyt kutsua pizzakopteri evakuoimaan paleltunut retkikunta. 10K Gore-Texit ja muut muovikalvot päästivät läpi alusvaatteita myöten. Myöhemmin kohdattu kanssavaeltajien usko kuivana pysymiseen ”eiku mulla on nää goretexit” aiheutti lähinnä hilpeyttä moista naiiviutta kohtaan. Retkikuntamme lääkäri on tänä vuonna huiputellut Elbrusin, Gran Paradison ja muutaman huipun Monte Rosalla, mutta meidän Suuri Tunturihuiputus veti vertoja moisille pikkusuorituksille. Siinä hieman kontrastia. Vain kylmyys puuttui. Vaikka valokuvia ei siinä tullut otettuun, on Pyhäkerolle nousustamme kuitenkin videotaltiointia.

Läpikotaisin kastuneena on huojentavaa huomata autiotuvan siintävän edessä. Jännästi ensimmäisen päivän osuus mentiin melko nopeaa vauhtia. Ja se vasta hupia onkin kun mökissä on vastassa kuivassa ja lämpimässä puolet mökin kapasiteetin verran ihmisiä sanoen, että ei tänne kyllä mahdu. Silloin on onni, että autiotupien herrasmiessäännöt on hakattu jokaisen mökin seinään suht selkeästi ja jokainen voi tavata, että viimeisenä tulleille on aina tehtävä tilaa. Sopu kuitenkin antoi sijaa ja kaikkien varusteet pääsivät sisätiloihin yrittämään kuivumista. Rinkan sisältö oli kastunut makuupussia myöten. Vaihtovaatteet olivat kuivat ilmatiiviin pakkauksen ansiosta, samoin kaikki muu Minigrip-pusseihin pakattu (eli kaikki muu paitsi makari). Vega ei paljoa välitä kenen päällä nukkuu ja heittäytyykin parhaille paikoille vallaten yöllä lisää alaa itselleen. Pahoittelut siis kaikille Vegan uhreille. Koira oli hihnassa koko yön ja yritin parhaani mukaan hinata sitä takaisin omalle retkipatjalle aina huomatessani sen venytelleen itselleen vieraspaikkoja. Valituksia ei ainakaan livenä kuulunut.



Toisena aamuna jatkoimme vaatteiden kuivattelua ja lähdimme liikkeelle vasta sateen lakattua. Näimme pilkahduksen sinitaivasta, joka jäi myös auringon suhteen ainoaksi näköhavainnoksi koko reissun ajalta. Eläinhavaintoja oli edelliseltä päivältä myös kamikazedodot, joita joku saattaa kutsua riekoiksi. Ne hengailivat tunturissa sen kummemmin koiraakaan säikkymättä. Mutta nyt saatiin pohjoisen eläinhavaintoja oikein kunnolla, sillä poroja liikkui kaikkialla! Vega ei edes huomannut ensimmäistä porojengiä kuin vasta ottaessaan vainun mäen alla. Porot kulkivat välillä hyvinkin läheltä ja jäivät uteliaina katsomaan mikä tämä tällainen ryhmä on. Vega reagoi rauhallisesti, ei haukkunut, mutta olisi halunnut välillä liittyä porojen joukkoon. Poroja tosiaan nähtiin ihan viimeiseen päivään asti, kymmeniä ellei satoja. 

Lounastauko pidettiin Tappurissa, minne olin säästynyt sen verran kuivana, että lämmittelin vain kenkiä ja sukkia. Merinosukat Jaska Susinahkoissani tarjosivat jaloille sen verran hyvät olosuhteet, että yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Huolimatta siitä, että jalat olivat suurimman osan reissua märät. Kengissä oli hyvä maatuntuma ja pito märillä pitkospuillakin. Tosin surprise spagaatin esittäminen oli hyvin lähellä kun tauolla vedenhakureissulla vaihtoi crockseihin ja unohti ettei olekaan enää Jaskat alla. Sumun lailla alueella liikkui villiä huhua vesistöjä piinaavasta järvisyyhystä. Juomavedet otettiin silti virtapaikoista ja nautittiin keittämättä. Ja syyhyttä.

Väkeä ei reitillä liikkunut ruuhkaksi asti, mutta lähes jokaisella tuvalla oli joku kulkija. Hannukurussa kuitenkin saimme autiotuvan ihan omaan käyttöömme. Mikä tarkoitti sitä, että saimme kuivata vaatteet ja varusteet rauhassa. Joillakin on sellainen harhaluulo, että varusteet kuivaa sillä että ne lykkää kamiinan lähettyville. Ehei, kyseessä on suurempi operaatio, joka vaatii korkean lämpötilan, jatkuvaa valvontaa, kääntelyä ja priorisointia. Hannukurussa on myös mahdollisuus saunoa ja käydä tunturijärvessä uimassa. Tuo tilaisuus kannattaa todellakin käyttää. Hannukurun yössä oli pimeää ja pimeydessä liikkui jos jonkinlaista kulkijaa (poroja ja jäniksiä). Iltanuotiolla kuulimme traagisista ihmiskohtaloista ja Hannukurua piinaavista aaveista, eikä kenenkään kannattanut lähteä yksin pimeään – eksyminen oli taattua.




Kolmantena päivänä satoi edelleen. Ei voinut olla varma kävelikö puron pohjaa vai virtasiko kivisillä poluilla vain poikkeuksellisen paljon vettä. Kengät eivät säilyneet kauaa kuivana ja piti keskittyä kävelyyn välillä suota muistuttavassa maastossa. Lounaalla Suaskurun kodassa vaatteet ehtivät taas hyvin kuivua. Vega oli hieman väsynyt ja otti hyödyn ”uudesta kodista” nuokkumalla nuotion lämmössä. Sillä oli toisessa kainalossa pientä hiertymää, johon muodostui seuraavan yön aikana rakkula. Vega oli oireillut vain nuolemalla kainaloaan edellisenä iltana, enkä tiedä oliko hiertymän aiheuttaja valjaat vai rinkka. Märässä turkki ei suojaa kainaloita yhtä hyvin. 

Lumikeron huiputus sujui miellyttävämmässä säässä, vaika Lumikero huiputti meitä moneen otteeseen kun sumusta paljastui aina uusi huippu. Matkalla pysähdyimme ihailemaan (lähes tyhjää) Nammalakurun autiotupaa ja sen luksusvarusteluja kuten kuivaushuonetta ja näköalavessoja. Tämä oli suunnitelmassamme 3. yöpymispaikka, mutta ryhmä halusikin jatkaa vielä pari kilometriä kodalle, jolloin olisimme viimeisenä päivänä lähempänä määränpäätä. Sinne jäi lämmin ja valoisa tupa kuivaushuoneineen ja jätehuoltoineen. It'll be fun they said. Seuraava kohde oli täynnä ihmisiä, saimme juuri ja juuri omia varusteitamme kotaan kuivumaan. Jouduimme siis ulkoruokintaan ja telttamajoitukseen. Lounaat nautittiin taivasalla ja toivottiin, ettei yöllä sada. Yksikään teltta ei kestäisi alkureissun sademäärää. 

Neljäntenä päivänä herättiin ennen auringonnousua. Teltat olivat pysyneet suht kuivina, eikä vettä enää aamulla satanut. Ilmankosteus tosin oli 100% luokkaa. Telttaa purkaessa Vega katsoi minuun surkeana ja yritti vielä mennä telttaan sen ollessa jo rullalla. Siinä meni taas yksi Vegan koti. Viimeiselle etapille en enää laittanut Vegalle sen omaa rinkkaa ja vaihdoin sille flexin. Se selvästi piristikin pientä vaeltajaa, joka otti iloloikkia uudesta vapaudesta riemuiten. Aamiaisen jälkeen loppumatka meni todella nopeaan tahtiin. Pallas-hotelli ilmestyi sumusta kuin tyhjästä ja pian oltiinkin luontokeskuksella sivistyksen parissa. Kotimatkalla näkyi poroja aina Oulun korkeuksille asti, joten ajellessa saa olla tarkkana.
 

25.9.15

Draw me like one of your french girls

Keväällä ja syksyllä meidän neidit osaavat olla melko rasittavia, jostain kumman syystä. Yritäppä siinä sitten katsoa leffaa kun Veronalla on ihan oma Austin Powers-henkinen show menossa joka ilta. Whats your point Vanessa? Yleensä juoksut kiristelevät tyttöjen keskinäisiä välejä, mutta Odessaan toisten juoksuilla on päinvastainen vaikutus. Se on erittäin pitkäpinnainen ja mielistelevä, luulen sen haluavan lisää lapsenlapsia. Odessasta tuli Hillan lapsien myötä "jo" isoäiti ja Serosta isoisoisä.