29.12.15

Pawsome howlidays

Tässäpä kuvakuulumisia meidän laumalta. Jouluaatoksi saatiin sittenkin lunta maahan ja Sero pääsi viettämään perinteen mukaista 14. jouluaan. Hän vallan sekosi odotuksesta ja varsinkin lahjojen avaamisesta! Vega sai lahjaksi uuden röhköpossun, joka ei tosin kovin kauaa röhkinyt ja kulmurin mentävästä pistohaavasta oli jo nyhdetty täytteetkin pihalle. Verona sai vinkuvan pehmomaaoravan, joka on ihme kyllä säilynyt toistaiseksi ehjänä. 

Lieksassa on käyty myös Patvinsuolla, teimme 17 km päiväretken ja uudestaan mennään ensi vuoden puolella kunhan sattuu valokuvauksellisempi sää (toista sumupostausta en viitsinyt tehdä). Muuten on levätty ja syöty hyvin. Alarivin mustavalkoisessa kuvassa ei ole Chukotka Sleddogejamme, vaan Seppala/Rickerin siperianhuskyja Thomasien uudesta kirjasta (Leonhard Seppala The Siberian Dog and The Golden Age of Sleddog Racing 1908 - 1941), vaikka näyttävät kyllä erehdyttävästi samoilta koirilta.

23.11.15

Huurteinen Mustarinta

Kolme kansallispuistoa-sarjamme jatkuu jälleen! Marraskuun ajan olimme odotelleet sopivaa säätä Kolin reissua varten. Sitä ei vaan koskaan tullut, joten piti tyytyä siihen mitä sattuu tulemaan. Koli on ainakin itäsuomalaisille tuttu paikka ja tälle syksylle tämä oli toinen reissumme. Maisemat ovat vaikuttavat ja kansallismaisema on aina hieman erinäköinen. Kolia voi aina suositella, se on yksi Suomen hienoimpia kohteita, kaikkina vuodenaikoina.


Kolilta löytyy reittiä monenlaiseen makuun. Herajärven kierros on pisimmillään 61 km ja on yksi suosituimpia reittejä. Vaaramaisemiin tottuneet tietävät mitä korkeuseroilla tarkoitetaan, mutta monille tulee silti yllätyksenä kuinka paljon jyrkkiä nousuja ja laskuja on. Kannattaakin ensin tutustua reitin korkeusprofiiliin. Kaltimon kierto 25 km Enossa on hyvää harjoitusta, kävimme syksyllä kiipeämässä tuon rengasreitin varrella olevat 7 vaaraa ja en kyllä itse nauttisi Herajärven reitistä kesähelteillä näin lyhyempien Kolin reittien ja Kaltimon perusteella. Koiran kanssa liikkuvien tulee myös Herajärven kierroksella huomioida vesistöjen ylitykset, jolloin on käytettävä vetolauttaa ja kahluuvaijeria. Kolinpolku on toinen vaihtoehto (ei rengasreitti) ja se kulkee Kontiolahdelta mm. Kolvananuuron läpi päättyen Kolille. Vaeltajien on hyvä suunnitella yöpymiset etukäteen, koska telttailu on sallittua vain tietyillä paikoilla.

Kolin luontokeskukselta lähtee useita lyhyempiä rengasreittejä. Syksyllä menimme soveltaen 7,2 km Mäkrän polun, joka nousi Mäkrävaaralle ja mistä oli maisemat Kolin tunnetuimmille huipuille. Aikaa saa kulumaan todella paljon kun hengailee kallioilla, valokuvaa, käy katsomassa Tarhapuron putouksen, etsii kätköjä, käy vähän ravintolan puolella jne. Lyhyemmätkin reitit on luokiteltu vaativiksi korkeuserojen takia, eli peruskuntoa vaaditaan.


Lumiluurangon avoin rintakehä ja Odessan maireat terveiset kotiin jääneille!
 
Odessakin on oppinut kävelemään nätisti alamäet ja yleensäkin poluilla Odessan paikka on viimeisenä.

Nyt katsoimme kartasta oman reitin, jolle tuli pituutta 6 km. Meiltä menee autoillen Kolille lähes puolitoista tuntia, joten lähiretkeilyn pariin Koli ei aivan mene. Lunta tuli koko viikon, joten osasimme varovasti odottaa tykkylumen peittämiä puita. Mutta perillä meitä odottikin oikea talven ihmemaa, puhdasta hankea oli kaikkialla ja Pielisestä nouseva jäinen sumu oli koristellut puut huurteella ja tykkylumella. Portaat parkkipaikalta luontokeskukselle olivat koskemattoman lumen peitossa, onneksi Odessa hinasi minua ylös! Ukko-Kolille vievät portaat olivat samassa kunnossa, eikä niitä siis portaiksi tunnistanut. Edellisten päivien lumi oli tamppautunut portaisiin ja päälle satanut tuoretta puuterilunta. Pois tullessa liu'uimme portaat takaperin alas kaiteessa roikkuen. Tietysti on myös hissi, jolla pääsee parkkipaikan ja luontokeskuksen välin ja käytimmekin sitä paluumatkalla.

Lähdimme liikkeelle hieman ennen puoltapäivää.  Yleensä melkoisena turistirysänä tunnettu Ukko-Koli oli autio ja laella oli vain muutamat jäljet. Paha-Kolilla ei ollut käynyt kukaan, joten saimme rauhassa sekoilla lumessa ja ottaa kuvia. Polku Mäkränvaaran suuntaan oli myös koskematon ja oli oikein miellyttävää kävellä puuterilumessa. Purolanaho oli sen verran lumen alla, että polkua Ikolanaholle täytyi oikein etsiä metsän reunasta. Paluumatkalla kävimme vielä uudestaan parhaat maisemapaikat ja muutamia ihmisiä oli silloin iltapäivän puolella liikkeellä. Pidemmille reiteille täytyy lähteä heti auringonnousun aikaan ja varautua silti otsalampulla ja kartalla. Kyltit olivat jo nyt lähes lumen alla, joten niiden varaan ei voi luottaa.


 Arktinen suukko Odessalta ikuistui sattumalta kuvaan!

Lumimyyrä-Odessa nauttii kun on hanget korkeat, nietokset...

Kuuluisia viimeisiä sanoja: Onkohan täällä alla railojaaaaaa...

Odessan mielestä liian vaarallista, se ei kääntänyt kertaakaan selkäänsä jyrkänteelle

Luontokeskuksen ovessa on ohjeet koiravieraille. Iltapäivällä järvi oli jo peittynyt sumuun.

Kotirintamalla valjakkotreeni on edennyt erinomaisesti ja ajamme lumella nyt jo kolmatta viikkoa! Kuvia tulee heti kun sattuu valoisa viikonloppu ja saan kuvausassistentin. 10 km rengasreittiämme olemme toistaiseksi avanneet valjakon voimin, mutta jos lunta tulee tähän tahtiin niin täytyy keksiä uusia reittejä tai avata reitti konevoimin. Treenaamme vielä peruskuntoa ilman kuormaa, tosin koirat saavat hinata minua kaikki ylämäetkin ilman apuja ;). 

31.10.15

27.9.15

Syysvaeltelua puurajan yläpuolella

Syksyn vaelluksemme suuntautui Käsivarren Lappiin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Nyt suunnitteluaikaa oli enemmän, mikä johti kohdallani siihen, että jokainen varuste taulukoitiin, punnittiin ja mietittiin uudemman kerran. Silti mukaan mahtui mm. kurkku ja salsapurkki. Karttaakin tuli katsottua sen verran, että totesin Hetan olevan jotain muuta kuin tunturi. 


Vega oli nyt suunnilleen saman ikäinen kuin Verona viime vaelluksella, joten vertailun kannalta oli otollinen aika Vegan ensivaellukselle. Lämpötilat olivat laskeneet sen verran alaspäin ja päivämatkat pysyisivät alle 15 kilometrissä, jotta reissu ei olisi liian rankka alle 2-vuotiaalle koiralle. Vega kantoi itse kamansa. Energiantarve tuplaantuu kotimeininkiin verrattuna, joten Vegalla kulki valmiiksi annostellut lounaat ja illalliset omassa rinkassaan. Lounaat pelkkää kuivaruokaa ja illallisiin kuului lisäksi kuivattua jauhelihaa. Lisäksi oli tietenkin snacksit, joita Vega nautti ihmisten snacksitauoilla. Ruoka maistui Vegalle pääosin hyvin. Tämä oli selkeä ero Veronaan, jolle ruoka ei niin maistunut. Vega kyllä imuroi kaikki herkutkin kitaansa. 

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Rovaniemelle nappaamaan lisää väkeä kyytiin ja jatkoimme vielä majoitukseen Könkäälle. Vega oli yllättävän rento uudessa jännässä paikassa ja tutki itsenäisesti uusia tiluksiaan. Aamiaisella jaoin kaikille Fury Roadin hengessä askarrellut selviytymisrannekkeet ja olimme valmiina vaellukselle. Hetta-Pallas ei ole rengasreitti, joten tarvitsimme autonsiirtopalvelun kuljettamaan autot Pallakselle. Hetan Kota toimitti autot ja järjesti myös venekyydin Hetasta Ounasjärven yli vaellusreitin lähtöpaikalle. Vegalle se oli ensikosketus veneilyyn ja hyvinhän se meni, ilman avustusta. Nyt se on jo ajellut lentokoneella, metrolla, bussilla jne. Jo lähdössä vettä sateli siihen malliin, että sadevarusteet pääsivät heti käyttöön.

Sumua Muumilaaksossa Sioskurussa
Puhdasta juomavettä oli hyvin saatavilla reitin varrella
Lounaspaikalle Pyhäkeron päivätupaan saapuessa vaatteet olivat jo niin märät, että lähes kaikki yllä ollut vaatetus pääsi kuivumaan avonaisen takan ympärille. Ensimmäinen ja ainoa kuukkelihavainto oli lounaspaikalta. Metsämiehen henki varmastikin yritti varoitella tulevasta koitoksesta. Seuraava reittiosuus oli rankka nousu Pyhäkerolle, eli yhdelle Pallaksen huipuista. Vastaantulijat varoittelivat kovasta tuulesta, alueelle oli aiemmissa säätiedotuksissa annettu myös myrskytuulivaroitus. Ja tuulta sitten riittikin. Vastatuulta tietenkin. Vettäkin tuli vaakatasossa kasvoja vasten piiskaten. Rinkan sadesuojat olisivat lähteneet tuulen mukaan, ellei niitä pitänyt käsivoimin paikoillaan ja tuuli tarttui ihmisiinkin, jolloin reitillä pysyminen oli välillä haasteellista. Vega painoi eteenpäin ja hengähdystauoilla käänsi hanurinsa tuulta kohti.

Huipun jälkeen taukoja ei voinut enää pitää tai olisi pitänyt kutsua pizzakopteri evakuoimaan paleltunut retkikunta. 10K Gore-Texit ja muut muovikalvot päästivät läpi alusvaatteita myöten. Myöhemmin kohdattu kanssavaeltajien usko kuivana pysymiseen ”eiku mulla on nää goretexit” aiheutti lähinnä hilpeyttä moista naiiviutta kohtaan. Retkikuntamme lääkäri on tänä vuonna huiputellut Elbrusin, Gran Paradison ja muutaman huipun Monte Rosalla, mutta meidän Suuri Tunturihuiputus veti vertoja moisille pikkusuorituksille. Siinä hieman kontrastia. Vain kylmyys puuttui. Vaikka valokuvia ei siinä tullut otettuun, on Pyhäkerolle nousustamme kuitenkin videotaltiointia.

Läpikotaisin kastuneena on huojentavaa huomata autiotuvan siintävän edessä. Jännästi ensimmäisen päivän osuus mentiin melko nopeaa vauhtia. Ja se vasta hupia onkin kun mökissä on vastassa kuivassa ja lämpimässä puolet mökin kapasiteetin verran ihmisiä sanoen, että ei tänne kyllä mahdu. Silloin on onni, että autiotupien herrasmiessäännöt on hakattu jokaisen mökin seinään suht selkeästi ja jokainen voi tavata, että viimeisenä tulleille on aina tehtävä tilaa. Sopu kuitenkin antoi sijaa ja kaikkien varusteet pääsivät sisätiloihin yrittämään kuivumista. Rinkan sisältö oli kastunut makuupussia myöten. Vaihtovaatteet olivat kuivat ilmatiiviin pakkauksen ansiosta, samoin kaikki muu Minigrip-pusseihin pakattu (eli kaikki muu paitsi makari). Vega ei paljoa välitä kenen päällä nukkuu ja heittäytyykin parhaille paikoille vallaten yöllä lisää alaa itselleen. Pahoittelut siis kaikille Vegan uhreille. Koira oli hihnassa koko yön ja yritin parhaani mukaan hinata sitä takaisin omalle retkipatjalle aina huomatessani sen venytelleen itselleen vieraspaikkoja. Valituksia ei ainakaan livenä kuulunut.



Toisena aamuna jatkoimme vaatteiden kuivattelua ja lähdimme liikkeelle vasta sateen lakattua. Näimme pilkahduksen sinitaivasta, joka jäi myös auringon suhteen ainoaksi näköhavainnoksi koko reissun ajalta. Eläinhavaintoja oli edelliseltä päivältä myös kamikazedodot, joita joku saattaa kutsua riekoiksi. Ne hengailivat tunturissa sen kummemmin koiraakaan säikkymättä. Mutta nyt saatiin pohjoisen eläinhavaintoja oikein kunnolla, sillä poroja liikkui kaikkialla! Vega ei edes huomannut ensimmäistä porojengiä kuin vasta ottaessaan vainun mäen alla. Porot kulkivat välillä hyvinkin läheltä ja jäivät uteliaina katsomaan mikä tämä tällainen ryhmä on. Vega reagoi rauhallisesti, ei haukkunut, mutta olisi halunnut välillä liittyä porojen joukkoon. Poroja tosiaan nähtiin ihan viimeiseen päivään asti, kymmeniä ellei satoja. 

Lounastauko pidettiin Tappurissa, minne olin säästynyt sen verran kuivana, että lämmittelin vain kenkiä ja sukkia. Merinosukat Jaska Susinahkoissani tarjosivat jaloille sen verran hyvät olosuhteet, että yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Huolimatta siitä, että jalat olivat suurimman osan reissua märät. Kengissä oli hyvä maatuntuma ja pito märillä pitkospuillakin. Tosin surprise spagaatin esittäminen oli hyvin lähellä kun tauolla vedenhakureissulla vaihtoi crockseihin ja unohti ettei olekaan enää Jaskat alla. Sumun lailla alueella liikkui villiä huhua vesistöjä piinaavasta järvisyyhystä. Juomavedet otettiin silti virtapaikoista ja nautittiin keittämättä. Ja syyhyttä.

Väkeä ei reitillä liikkunut ruuhkaksi asti, mutta lähes jokaisella tuvalla oli joku kulkija. Hannukurussa kuitenkin saimme autiotuvan ihan omaan käyttöömme. Mikä tarkoitti sitä, että saimme kuivata vaatteet ja varusteet rauhassa. Joillakin on sellainen harhaluulo, että varusteet kuivaa sillä että ne lykkää kamiinan lähettyville. Ehei, kyseessä on suurempi operaatio, joka vaatii korkean lämpötilan, jatkuvaa valvontaa, kääntelyä ja priorisointia. Hannukurussa on myös mahdollisuus saunoa ja käydä tunturijärvessä uimassa. Tuo tilaisuus kannattaa todellakin käyttää. Hannukurun yössä oli pimeää ja pimeydessä liikkui jos jonkinlaista kulkijaa (poroja ja jäniksiä). Iltanuotiolla kuulimme traagisista ihmiskohtaloista ja Hannukurua piinaavista aaveista, eikä kenenkään kannattanut lähteä yksin pimeään – eksyminen oli taattua.




Kolmantena päivänä satoi edelleen. Ei voinut olla varma kävelikö puron pohjaa vai virtasiko kivisillä poluilla vain poikkeuksellisen paljon vettä. Kengät eivät säilyneet kauaa kuivana ja piti keskittyä kävelyyn välillä suota muistuttavassa maastossa. Lounaalla Suaskurun kodassa vaatteet ehtivät taas hyvin kuivua. Vega oli hieman väsynyt ja otti hyödyn ”uudesta kodista” nuokkumalla nuotion lämmössä. Sillä oli toisessa kainalossa pientä hiertymää, johon muodostui seuraavan yön aikana rakkula. Vega oli oireillut vain nuolemalla kainaloaan edellisenä iltana, enkä tiedä oliko hiertymän aiheuttaja valjaat vai rinkka. Märässä turkki ei suojaa kainaloita yhtä hyvin. 

Lumikeron huiputus sujui miellyttävämmässä säässä, vaika Lumikero huiputti meitä moneen otteeseen kun sumusta paljastui aina uusi huippu. Matkalla pysähdyimme ihailemaan (lähes tyhjää) Nammalakurun autiotupaa ja sen luksusvarusteluja kuten kuivaushuonetta ja näköalavessoja. Tämä oli suunnitelmassamme 3. yöpymispaikka, mutta ryhmä halusikin jatkaa vielä pari kilometriä kodalle, jolloin olisimme viimeisenä päivänä lähempänä määränpäätä. Sinne jäi lämmin ja valoisa tupa kuivaushuoneineen ja jätehuoltoineen. It'll be fun they said. Seuraava kohde oli täynnä ihmisiä, saimme juuri ja juuri omia varusteitamme kotaan kuivumaan. Jouduimme siis ulkoruokintaan ja telttamajoitukseen. Lounaat nautittiin taivasalla ja toivottiin, ettei yöllä sada. Yksikään teltta ei kestäisi alkureissun sademäärää. 

Neljäntenä päivänä herättiin ennen auringonnousua. Teltat olivat pysyneet suht kuivina, eikä vettä enää aamulla satanut. Ilmankosteus tosin oli 100% luokkaa. Telttaa purkaessa Vega katsoi minuun surkeana ja yritti vielä mennä telttaan sen ollessa jo rullalla. Siinä meni taas yksi Vegan koti. Viimeiselle etapille en enää laittanut Vegalle sen omaa rinkkaa ja vaihdoin sille flexin. Se selvästi piristikin pientä vaeltajaa, joka otti iloloikkia uudesta vapaudesta riemuiten. Aamiaisen jälkeen loppumatka meni todella nopeaan tahtiin. Pallas-hotelli ilmestyi sumusta kuin tyhjästä ja pian oltiinkin luontokeskuksella sivistyksen parissa. Kotimatkalla näkyi poroja aina Oulun korkeuksille asti, joten ajellessa saa olla tarkkana.
 

25.9.15

Draw me like one of your french girls

Keväällä ja syksyllä meidän neidit osaavat olla melko rasittavia, jostain kumman syystä. Yritäppä siinä sitten katsoa leffaa kun Veronalla on ihan oma Austin Powers-henkinen show menossa joka ilta. Whats your point Vanessa? Yleensä juoksut kiristelevät tyttöjen keskinäisiä välejä, mutta Odessaan toisten juoksuilla on päinvastainen vaikutus. Se on erittäin pitkäpinnainen ja mielistelevä, luulen sen haluavan lisää lapsenlapsia. Odessasta tuli Hillan lapsien myötä "jo" isoäiti ja Serosta isoisoisä.

8.8.15

Kolme kansallispuistoa - Petkeljärvi

Lähiretkeilyyn katson kuuluvaksi vielä noin tunnin ajomatkan päässä olevat kohteet. Sellaisen matkan päähän pääsee lähes milloin vain ja sen suuremmin suunnittelematta. Pelkästään Pohjois-Karjalan alueella on kolme kansallispuistoa: Patvinsuo, Petkeljärvi ja Koli. Jokaisessa niissä on hyviä päiväretkikohteita, mutta myös mahdollisuus pidempikestoiseen patikointiin. Petkeljärvi on meitä lähin kohde ja ajomatka sinne olikin sen tunnin verran. Ilomantsintiellä voi joutua jonottamaan tien korjaustöiden takia, mutta me vältyttiin odottelulta. Paikalle on selkeät opasteet, joten perille kyllä löytää jokainen. Ja sinne kyllä kannattaakin itsensä löytää, sillä alue on todella hieno ja ainutlaatuinen!


Arktisten koirien kesäretkeilyyn sopii erinomaisesti 6,5 km pituinen Kuikan kierros. Se kiertää peräti yhdeksän vesialueen ohi, joten koiran saa tyrkätä veteen tarpeen vaatiessa. Reitti kulkee upeissa harjumaisemissa poiketen välillä suolla ja mäntymetsässä. Kansallispuistossa koirat pidetään tietenkin aina kytkettynä, mutta niin vaan meitäkin vastaan tuli irtokoira iloisine omistajineen. Eikö sekään riitä, että opastetauluissa erikseen pyydetään pitämään lemmikit kytkettyinä?

Pääsimme näkemään puiston tunnuseläimen eli kuikan ja myöskin harvinaisemman kaverin, jonka upea kuparinen väri välkehti auringonvalossa. Kohtasimme siis vaskitsan, joka hengaili aivan polun varrella ja oli kaunis kuin koru. Pettämättömän arvioni mukaan sillä oli pituutta n. 50 cm ja ihailin sitä niin haltioituneena, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa! Miten kevyesti ja vaivattomasti se sitten luikerteli piiloon ja koirat eivät huomanneet mitään.


Kuikan kierroksen varrella ei myöskään ole tulentekopaikkoja, mutta yhden lammen rannalla oli pöytä penkkeineen, missä voi pysähtyä juomaan ja maistamaan eväitään. Maasto on helppokulkuista ja polut sekä opasteet ovat selkeät. Lyhyempi rengasreitti on 3,5 km ja 32 km:n Taitajan taival alkaa myös Petkeljärveltä. Useasta eri reitistä koostuva 91 km Pogostan kierros kulkee myös alueen läpi, joten reittivaihtoehtoja löytyy.

Tämä rengasreitti on melko suosittu ja muiden kulkijoiden kohtaaminen on todennäköistä. Maasto ja maisemat ovat hienoja, mutta varsinaisesti erämaan tunnelmaa en itse kokenut. Opastetaulut, leveät polut ja hyvin hoidettu ympäristö tekevät hyvin puistomaisen tunnelman. Lämpimässä säässä tuntui aivan kuin olisi jossain valtavassa sisätilassa, jonne on rakennettu upea näyttelytila. Kun ei niitä hyttysiäkään ollut. Jokunen paarma kylläkin. Niin ja Petkeljärven leirintäalueella oli entisöity korsu ja (kummallisen matalat) juoksuhaudat, joten nekin kannattaa käydä tsekkaamassa.

Kyllähän Petkeljärvi nousee suosikkikohteidemme joukkoon Vekaruskosken ja Kalliojärven rinnalle.


Verona ei ymmärrä yksikaistaista autobahnia..
Tiedättehän ne padon seinämää kiipeilevät vuohet? Vega on yksi niistä... Eikä Veronakaan paljoa toiseksi jää.



7.8.15

Mustikkasuu

Koirien vakiouimarannalla kasvaa mustikkaa ja paljon. Onkin kätevä kerätä samalla iltapala-ainekset, mutta Veronasta ei kyllä siinä työssä ole apua. Samalla kun minä kerään niin Verona mussuttaa suurimmat mustikat omaan suuhunsa. Ja samalla kurkistelee missä sanko menee, jotta voisi ryövätä valmiiksi kerättyjä marjoja. Kesäaikaan koirille on helppo tarjota laatuaikaa kun ne voi ottaa mukaan lähes minne tahansa. Vaan joskus on hyvä olla ilman koiriakin. Kolvananuuro ei  ainakaan kesäaikaan ole sopivaa maastoa koirille ja kävimmekin siellä taas koiratta. Tunnelma siellä olikin lähes trooppinen ja jouduin pitämään pienen tauon jyrkimmässä nousussa. Tosin vuoren huiputukseen valmistautuva kaverini paineli rinteet ylös hengästymättä, että täytyy kai lähteä koirien kanssa juoksulenkille kuntoa kohottamaan kunhan ilmasto hieman viilenee!



2.8.15

Hiidenvaaran huiputus

Lämpimällä ja kostealla säällä ei voi koirien kanssa kovin pitkiä matkoja mennä. Erityisesti Serolle täytyy etsiä lyhyitä, mutta aktivoivia ja lihaksistoa, sekä kuntoa ylläpitäviä reittejä. 2,5 km pituinen Hiidenvaaran luontopolku Joensuun Keskijärvellä olikin kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. Kiersimme reitin myötäpäivään, mikä olikin hyvä ajatus ja jyrkimmät nousut mentiin ylöspäin. Sero jaksoi hyvin ja touhottikin alamäet sellaista vauhtia, että hyvä kun perässä pysyi.


Valitsin Serolle vetovaljaat, jotta sitä voisi tukea ja kannatella vaikeissa paikoissa. Reitti nousee ylös Hiidenvaaralle ja kannattaakin poiketa huipulle asti. Nousu huipulle oli Serolle vaativin kohta ja sai olla tarkkana, että vauhtihirmu asetteli tassunsa oikein. Huipulla on mukava taukopaikka, mistä näkee kauas metsien yli. Tulentekopaikkaa ei tällä reitillä ole ollenkaan, joten jos huipulla haluaa evästellä niin pitää varautua sen mukaan. Vieraskirjan mukaan reitillä on paljon kävijöitä ja meidänkin raapustuksen löytää sieltä nyt. Huiputus voi olla pientä liioittelua, sillä mäki on vain 200 m korkea.

Nousua on kuitenkin ihan mukavasti pikku-mäkitreeniksi. Sateisella säällä sammaleisella kalliolla on liukasta, joten tukevat kengät ja kävelysauva ovat avuksi. Varsinkin nyt tuulisella säällä tuntui kuin olisi jossain kauempanakin. Alueella oli hyvin hiljaista, eikä askeleista kuulunut ääntäkään pehmeitä polkuja kulkiessa. Alue kuuluu WWF:n perintömetsähankkeeseen ja suurin osa luontopolusta kulkee vanhassa kuusimetsässä. Täällä pitää käydä lauman junioreidenkin kanssa! Hyvä retkikohde, rauhaa ja hiljaisuutta vaikka työpäivän päätteeksi.


Sero näyttää kuinka tassu vielä nousee!

Huipulle ponnistelu palkitaan näköalataukopaikalla ja raikkaalla drinkillä.
Ylhäällä suurten kallioiden päällä ja jykeviä lohkareita reitin alaosassa
Veden herra asteli arvokkaasti aaltoihin... Kun kukaan ei katso voi hieman hassutella.